Ahvenkosken muinaissatama löytyi syksyllä 2010, jolloin Haasianiemen pohjoisrannan suojaisen salmen hiekkakummun reunalta (2,5 m mpy) löytyi metallinilmaisimella kaksi rautakaudelle/viikinkiajalle tyypillistä rautaista nuolenkärkeä, nauloja ja hevostarvikkeita (KM- 39511, 39597, 39598, 39604 ja 39605). Tielaitoksen suunnitelmakarttojen mukaan löytöpaikka osui rakennettavan Koskenkylä-Kotka E18/V-7 moottoritien meluvallin ja sen eteläpuolisen uuden metsätien väliin. Löytö ei ollut aivan sattumaa, sillä maastokäyntiä edelsi tarkka kartta-analyysi sekä pohdiskelu rautakautisille asuinpaikoille, tässä tapauksessa myös satamapaikalle tärkeistä olosuhteista. Museovirasto toteutti moottoritien maastokäytävän arkeologiden inventoinnin vuonna 2005 (merikoski2005.pdf).

    Löydön jälkeen aluetta haravoitiin tarkemmin kahden metallinilmaisimen avulla ja muutaman tunnin kuluessa kirjattiin satoja signaaleja noin 100 x 300 m laajuiselta alueelta. Pääasiassa signaalit osoittivat maassa olevan rautaesineitä tai lyijyä. Korkeusaseman 2–5 m mpy perusteella oli hyvä syy epäillä rautakautista tai keskiaikaista kohdetta, sillä Kymenlaaksossa nykyinen maankokoaminen on noin 2 mm vuodessa (Saarnisto 2013; Miettinen, Eronen, Hyvärinen 1999). Museovirastoa tiedotettiin uusista havainnosta seuraavalla viikolla, mutta vasta viisi kuukautta myöhemmin toukokuun alussa 2011 Kymenlaakson maakuntamuseon tutkijaryhmä vieraili kohteessa arkeologin johdolla. Ryhmä porasi muutamia maaperänäytettä kairalla, mutta tutkijoiden mukaan alueella ei ollut havaitavissa edes keskiaikaiseen toimintaan viittavia merkkejä, eikä ryhmän mukaan kulttuurikerroksiakaan ollut havaittavissa (Kaskinen, Kykyri, Naakka 2011).

    Kyseessä ei siis asiantuntijoiden mukaan ollut kiinteä muinaisjäännös, joten työryhmä jatkoi tutkimuksia omatoimisesti. Ryhmän poistuttua löydettiin useita nuoremmalle rautakaudelle ja ristiretkiajalle tyypillisiä esineitä, kuten katkenneen pajapihdin tai hiililapion varsi, rautaisia veneniittejä, kotkattuja venenauloja, puukonteriä, talttoja, jäähokkeja, soikeita tulusrautoja, sekä yksi Petersen E- tai V-tyypin kapealehtisen työntökeihäänkärjen katkelma (Uino 15.5.2011; Jäppinen 15.5.2011). Kiinnitysputken juuresta katkenneen kärjen alkuperäinen pituus lienee ollut noin 22–25 cm. Tyyppi muistuttaa mm. Luistarin kalmistosta löytynyttä (no 281)  255 mm pituista keihäänkärkeä ja jossain määrin myös Raision Ihalan Siiri 1:n polttokalmistosta löytynyttä kärkeä (TYA 544:204). Kiinnitysholkin katkennut juuri ja terän harjamainen profiili oli tunnistettavissa voimakkaasta korroosiosta huolimatta.

    Lyhyen työntökeihäänkärjen on arveltu levinneen itäiselle Suomenlahdelle ja Karjalaan noin 1000-luvulla mahdollisesti Virosta tai Skandinaviasta. Vastaavaa mallia on löydetty myös Upplannista. Ahvenkoskea vastapäätä Virumaalla Viru-Nigulan lähellä sijaitsevan Iilan kylän rautakautisen haudan löytöaineistoon kuuluu samanlainen kärki. (Tauer 2010; Uino  1997, 2003 ja 2011;  Mandel 1991; Lehtosalo-Hilander 1982; Kivikoski 1973 ja 1951; Kirpichnikov 1966; Aspélin 1992 [1877–1884]).

Ahvenkoski

Kuva: © Kymenlaakson maakuntamuseo, Marita Kykyri


Kaksi soikealehtistä nuolenkärkeä Ahvenkosken Pajamäeltä. Rautainen

nuolenkärkityyppi oli käytössä merovingiajalta aina ristiretkiajalle.


Pajamäeltä löytynyt atraimen kärki (KM 40395:94). Ylempi esine voi olla myös litteäruotoinen kaksiväkäinen nuolenkärki, sillä useinmiten atraimissa on vain yksi väkänen.

Pajamäeltä 9.5.2011 löytyneestä veitsenkatkelmasta tehdyn rauta-ajoituksen tulos osoitti peräti 6480 vuotta (HELA:2824). Pistemäinen korroosio voi viitata damaskoituun koristeluun? Vasemmalla kaivauskasasta löytynyt luunpala, joka puolestaan kertoo ruokailusta pajan edustalla.


Ensimmäisenä Ahvenkoskelta löytyneet kohteet on merkitty karttaan punaisin nuolin. Lähde: Liikennevirasto/ Kaakkois-Suomen ELY-keskus.



Myöhemmin alueen muista osista löytyi lisää rautaisia nuolenkärkiä, kuten harvinaisempi litteäruotoinen malli, jossa on pienikokoinen kaksiväkäinen kolmiomainen lehti ja poikittain lehden suuntaan litistetty ruoto, sekä yksi symmetrisen rombimainen nuolenkärki. Jälkimmäinen kuuluu typologiseen ryhmään 3BIX, joita on löydetty n. 10 kpl vuoteen 1979 mennessä. Neljä näistä kuuluu rautakauden nuorimpaan ryhmään, mutta kuusi kärkeä on löydetty mm. Kurkijoelta, Janakkalasta, Liedosta, Pihtiputaalta ja Pudasjärveltä, joissa esiintyy myös ristiretkiajan ja keskiajan esineistöä (Hiekkanen 2011). Museoviraston toukokuussa 2015 valmistuneen tutkimusraportin mukaan alueelta ei löytynyt täsmälliseen ajoitukseen viittavaa aineistoa (Vanhatalo 2011 [2015]).

    Esinelöytöjen perusteella Museovirasto teki kohteessa koekaivauksen 7.7.–8.7.2011, jolloin kaivettiin esiin työryhmän löytämää kiveystä (Vanhatalo 2011). Kiveyksen ympäriltä noin 400m2 alueelta löytyi kymmenittäin rauta-esineitä ja kaivausten loppuvaiheessa rautakuonaa, jota ei aiemmin oltu metallinilmaisimilla havaittu. Osa esineitä oli jo löytöhetkellä pahoin korroosion tuhoamia, jäljellä oli vain wüstiittiä, hematiittia, ferrioksidia ja klorideita. Työryhmä avusti kaivausryhmää metallinilmaisimen avulla (KM 40395: 1–177, ks. Löytöluettelo/Vanhatalo 2015, 11). Kiveys oli hiukan koholla ympäröivästä rinteestä ja toisessa laidassa oli hiukan koholla oleva asetelma, joka saattoi olla esimerkiksi palkeiden aluskiveys, tai osa kiuasuunin tulipesän perustusta? Kiveys saattoi liittyä myös sepänpajan lattiarakenteisiin tai pajan sortuneen kiviseinän rakenteisiin (McLaren 2011; Tevali 2010; Pleiner 2005; Póllu 2005; Creutz 2003; Peets 2003; Sherby & Wadsworth 2000). Kiveys oli kuitenkin huomattavasti epätasaisempi kuin esim. Hovinsaaren Tontimäen pajan lattiakiveys (Leppäaho 1949). Kivet oli ladottu moreenin päälle ja niiden väliin oli pakkautunut hiilimaata, jonka seasta löytyi pii- ja kvartsi-iskoksia sekä yksi lyijynpala, jonka päässä oli reikä. Museovirasto teetti Upsalan geo-arkeologian laboratoriossa hiilimaasta radiohiiliajoituksen, joka osoitti vuosia 1210–1285calAD (Ua-43922.jpg). Työryhmä teetti ajoituslaboratoriossa radiohiilitutkimuksen keihäänkärjen ympäriltä otetusta puuhiilestä, joka kuitenkin osoitti vain reilun sadan vuoden tulosta (HELA:2715).

Työryhmän löytämä kiveys, jota Museoviraston koekaivausryhmä kaivoi esiin 7.–8.8.2011. Kiveyksen keskikohta oli hiukan koholla ympäröivästä kiveyksestä. Koholla oleva asetelma voi olla esimerkiksi palkeiden aluskiveys, kalanpaistouunin, tai rakennuksen tulisijan perustus (Serra, Grönberg, Johansson 2006)? Kivet oli ladottu moreenin päälle ja niiden väliin ja alle oli pakkautunut tiivistä hiilimaata, jonka seasta löytyi pii- ja kvartsi-iskoksia ja yksi lyijynpala, jonka päässä oli reikä (ks. sivukuva). Kivetyksen pinta-ala oli n. 7 m2 ja sen alapuolella rinteessä sijaitsi n. 70cm kivireunainen liesi ja mahdollisesti toinenkin hajonnut liesi. Lieden kiveyksen alle oli pakkaantunut n. 5–8 cm kerros tiivistä noki/hiilimaata.


Kiveys vaikutti siis rakennuksen tasomaisen lämmitysuunin, nk. kiuasuunin rauniolta, jollaisia käytettiin rautakauden lopun savupirteissä, ennen korkeammiksi ladottujen uunien ja hormirakenteiden yleistymistä keskiajalla. Uuni saattoi liittyä myös kalan savustukseen käytettyyn nk. konvektiouuniin, saviuunin raunioon, tms. tulisijaan. Etelämpänä Pirtnuorassa eräässä kohteessa on havaittu mahdollisesti samantyyppisen uunin rauniot. Varsinaisia seinämärakenteita tai kiuasuunia muistuttavia korkeampia rakenteita ei Ahvenkosken Pajamäeltä kuitenkaan havaittu. Kiveyksen ympärillä oli ehkä sijainnut rakennus, mutta kireän aikataulun ja syyssateiden vuoksi kohdetta ei kyetty tarkemmin tutkimaan. Kiveyksen reunoistakaan ei ehditty tarkemmin arvioimaan mahdollisten seinärakenteiden sijaintia, mutta joitain arvioita oli mahdollista tehdä kivien asettelun perusteella. Kiveys muistutti jossain määrin Vantaan Gubbackan paja-alueelta kaivettua kiveystä (Heinonen 2012; Koivisto 2011; Tevali 2010).

    Koekaivauksen jälkeen Museoviraston katsoi, ettei jatkoutkimuksiin ollut aihetta, joten työryhmä jatkoi omatoimisia tutkimuksia, sillä kohde tulisi joka tapauksessa tuhoutumaan uuden metsätien ja meluvallin alle. Kiveyksen todettiin pian olevan laajempi ja jatkuvan noin 2,5 m länteen alarinteeseen. Keskeltä löytyi halkaisijaltaan noin 65 cm pyöreä kivireunainen liesi tai tuhkakuoppa. Yhden reunuskiven alle oli piilotettu kämmenen kokoinen kvartsikimpale, nk. ukonkivi, jota tarvittiin iskettäessä tulta tulusraudalla. Ylärinteessä oleva kiveyksen reuna vaikutti olevan noin 15 cm korkeammalla kuin liesitaso. Alarinteessä ladottu kiveys oli ladottu osin vanhemman hiilimaakerroksen päälle, joten toimintaa Pajamäellä oli mahdollisesti jo aikaisemmin 1100-luvulla, johon myös osa esineistä viittaisi. Liesikiveyksen pohjoispuolella oli mahdollisesti toisenkin pienemmän kivillä reunustetun puolipyöreän lieden jäänteet, joka oli hajonnut ilmeisesti metsäkoneen painaman ajouran alle. Sateet haittasivat kaivaustoimia, eikä tavanomaista seulaa voitu käyttää ja siksi mahdollisten alimpien kerrosten tulkinta jäi epävarmaksi. Työryhmä löysi kuitenkin liesikuopan ja ylemmän kiveyksen välistä käsikopelolla muutamia tummakarstaisia saviastianpaloja, sekä yhden punertavan palan. Kuopassa oli todennäköisesti kypsennetty ruokaa, johon viittaisi myös Museoviraston kaivauskasan tarkistuksessa löytynyt litteä luunpala (ks. kuva ylh.). Astianpalat olivat peräisin kahdesta tai useammasta koristelemattomasta ja mahdollisesti käsintehdystä astiasta. Sekoite vaikutti mikroskoopissa rautakautiselta keramiikalta, seassa oli mm. kvartsia, maasälpää ja pieniä samotin murusia, jonka käsityksen Helsingin ja Turun yliopistojen tutkijat pian vahvistivat. Alueelta löytyi lukuisia puukonteriä, kuten alakuvan kauniisti kulunut käyttöpuukko.

Kolmiulotteinen laserkeilauskartta havainnollistaa Ahvenkosken sataman suojaisen luonteen ja korkeuserot. Satama on rajattu oranssilla viivalla, violetin neliön paikalla sijiaitsi tien alle jääneen sepänpajan rauniot. Vasemmassa yläkulmassa punaisen nuolen kohdalla sijaitsee Merikosken ahjon rauniot noin 1500-luvulta (KM35791 ja KM36034). Lisätietoa laserkeilauksesta: www.geologinenseura.fi/geologi-lehti/2-2010/nenonen_et_al.pdf. © Maanmittauslaitos, lupa nro 628/MML/11 Pohjakartta © Maanmittauslaitos lupanro 628/MML/11.

Rautakautisen keramiikan asiantuntijoiden mukaan keramiikka voidaan ympäriltä löytyneen esineistön perusteella alustavasti ajoittaa ristiretkiaikaan, parhaiten noin 1100- luvulle ja varhaiskeskiajalle (Asplund, Carpelan, Lavento, Pesonen 2012). Sekoite on rautakaudelle tyypillisesti hienojakoista ja pinta nokikarstan mustaamaa. Yksi pala oli punertavaa sekoitetta. Ilmeisesti suurin osa keramiikasta oli jauhautunut hiekan sekaan aktiivisella työalueella. Saviastiat ovat polton jälkeen stabiilia materiaalia, joten sekin on mahdollista, että keraamikko olisi korjannut sirpaleet talteen, jauhaen palat samotiksi uudelleen kierrätettäväksi.

Noin metrin päästä liesikiveyksestä löytyi 10 cm pituinen suorakaiteen muotoinen tulusrauta ja hieman kauempaa pienempi soikea tulusrauta. Myöhemmin Museoviraston kaivauskasojen tarkistuksessa löytyi lisää luunpaloja, sekä pii- ja kvartsi-iskoksia. Mahdollinen rakennus oli ehkä ladottu suoraan soran ja nurkkakivien päälle, mutta jälkiä lahonneista puurakenteista ei maan pinnalla tai kaivetulta alueelta havaittu. Maan värieroja olisi ollut mustan hiilimaan seasta sateella melko mahdotonta havaita. Kiveyksestä noin kolmen metrin päässä kaakkoon oli erikoinen ovaali hiekkavalli ja saman muotoinen painanne, joista valli toimi ehkä kipinäsuojan alustana, sillä sen toisella puolella sijaitsi myöhemmin löytynyt kivirakenteinen ahjo. Painanne puolestaan saattoi liittyä uunin palkeisiin, tai hiilivarastoon. Profiilissa ei kuitenkaan havaittu nokimaa- ym. raitoja tai läiskiä. Samantyyppisiä kipinäsuojarakenteiden alustoja on tavattu mm. viikinkiaikaisten paja-alueiden vierestä. Eteläosien saarista löytyi kolme samantyyppistä vallia ja kaivantoa, joiden merkitys ei selvinnyt.

    Kiveyksen pohjoisreunassa metsäkoneen painaman uran kohdalla oli vaaleaa savea, joka liittyi tulisijan/uunin/ahjon savisilaukseen. Samoin kivien väliin rakennetun ahjon edustalla oli savella vuorattu alusta ja mahdollisesti yksi ahjohitsauksessa tarvittavan hienojakoisen hiekan säilytyskuoppa. Myös muutama punaiseksi palanut ja osin kiveen sintraantunut savenpalanen löydettiin pajan työalueelta, joista osa lienee peräisin ahjon savisuuttimesta (tuyure). Ilmanpuhallus ahjoon oli mahdollisesti johdettu kivien välistä sivusuunnasta saviputkilla, mutta aluetta ei ehditty tutkia tarkemmin. Syksyllä 2012 alarinteen savesta löytyi yksi kolmen metrin pituinen hyväkuntoinen hirsi, joka oli kuljetettu paikalle ehkä 1930-luvun alussa läheisen vesivoimalan työmaalta, sillä hirteen lyödyt naulat vaikuttivat uudemmilta kuin Pajamäeltä löydetyt. Båtvikenistä ja Savukoskelta tulevan polun ja Pajamäen välisen liejuisen salmen yli johti ehkä hirsistä rakennettu silta, jota pitkin hevosen saattoi taluttaa kalarantaan ja Pajamäelle kengitettäväksi, johon kuolainten osat, soljet, ja hevosenkengät ja niiden katkelmat vittaavat. Vanhin hevosenkengistä lienee 1200-luvulta, tai sitäkin vanhempi? Malliltaan ja mittasuhteiltaa lähes vastaava löytyi kesällä 2013 yläjuoksulta Iiivarinsaaresta. Onko kyseessä kenties paikallinen malli? Kengät ovat pienikokoisia, jolla perusteella voi arvioida hevosten olleen varsin pienikokoisia, ehkä varsoja, tai kenties ruotsalaisen siirtokunnan mukanaan tuomia pienikokoisia hevosia?

Pajamäen ydintyöalue vaikutti koekuoppien, nokimaan, rautaniittien, naulojen ym. esineiden levinneisyyden perusteella noin 20 x 20 metrin laajuiselta, josta kiveystä ja ahjon ympäristöä ehdittiin osittain tutkia. Osa löytyneistä lukuisista nauloista oli ns. kotkattuja rautanauloja, osa taas limisaumaisen veneen rautaniittejä.  Lähes kaikista nauloista ja niiteistä oli metallinen rauta muuttunut wüstiitiksi, rautaoksideiksi ja klorideiksi. Niittien mittasuhteista saattoi päätellä venelaudan paksuuden olleen noin 15–18 mm, joten niitit ovat peräisin 10m pituisista tai pienemmistä aluksista, mahdollisesti kalastukseen käytetyistä ruuhista ja rannikkosoutuun/purjehdukseen soveltuvista veneistä (KM 40395:90,96,97,122,139,141,155,156)? Limisaumaisen veneen liitoskohtiin höylättiin jo rautakaudella kevennys, joten todellinen laudan paksuus lienee ollut hiukan suurempi. Lisäksi löytyi pidempiä niittejä, todennäköisesti laudoituksen ja kaaren liitoksista, sekä noin 15 cm pituisia kaarevia nauloja kölin, tievin tai pääkaarien liitosrakenteista, jotka löytyivät keskeltä ”satama-allasta” lietteen ja puhtaan hiekan rajapinnasta, jonne vene oli ilmeisesti aikoinaan uponnut ja lahonnut. Niittien perusteella ei kuitenkaan voida tehdä johtopäätöksiä venetyypistä tai rakennuspaikasta, sillä veneessä/aluksessa voitiin käyttää rakenteeltaan monen tyyppisiä niittejä. (Edberg 2010, 2011; Peets & Maldre 2010; Mäntylä-Asplund & Storå 2010). Ahvenkoskelta tavattiin ainakin kolmea erityyppistä niittiä. Mahdollisesti niitit olivat kauppatavaraa jo roomalaiselta rautakaudelta lähtien; ainakin niittaustekniikka tunnettiin jo antiikin kulttuureissa. Osa nauloista oli katkaistu, sillä maassa oli myös kymmenittäin naulankantoja. Noin 8–10 m pituiseen keskiaikaiseen limisaumaiseen veneeseen on arveltu kuluneen noin 30–40kg niittejä. Korjattavan aluksen niittien ja naulojen päät oli katkaistava taltalla, jotta rikkoutunut tai lahonnut lauta voitin lyödä irti ja vaihtaa uuteen. Kannan katkaiseminen voi viitata myös siihen, että rautaa olisi kierrätetty irroittamalla nauloja ja niittejä hylätyistä tai korjauskelvottomista veneenraadoista, suoristamalla ja sitomalla naulat nippuun ja edelleen takomalla naulat uudeksi aihioksi?

     Museoviraston mukaan selitys veneniiteille saattaa olla veneenraatojen käyttö uunien polttoaineena (Vanhatalo 2015/Haasianiemi1)? Työkalut, kuten pora.png (KM 40395:135), taltat, sekä käyttämättömät niittausprikat viittaavat kuitenkin veneiden korjaukseen ja rakentamiseen, joka oli satamapaikalle tavallista toimintaa jo rautakaudella. Epäilemättä tervattuja veneenosat poltettiin. Sepän takomia nauloja ja niittejä tarvittiin veneenrakentamiseen kasapäin. Kiireelliset kaivaukset tehtiin sateessa juuri ennen kohteen tuhoutumista ja jälkeenpäin suuri osa löytömateriaalista tuhoutui Museovirastossa ilman tarkempia tutkimuksia, joten tämän pitemmälle meneviä tulkintoja on hankalaa jälkikäteen esittää. Museovirasto totesi 22.5.2015 ilmestyneessä tutkimusraportissaan, ettei 13.10.2011 koekuopituksessa alueella havaittu mitään merkkejä kiinteistä muinaisjäännöksistä (Vanhatalo 2015/Haasianiemi2). Museoviraston vuonna 2013 tekemän uuden inventoinnin johtopäätökset olivat täysin päinvaistaisia, joka johti satama-alueen suojeluun kiinteänä muinaisjäännöksenä (Maaranen 2013). Muualta sataman alueelta löytyi useita muitakin naulojen ym. rautaesineiden keskittymää, jossa oli pitempiaikaisen oleskelun jälkiä, likamaata ja hiilimaata (KM 39604). Rannan puolella on poltettu vanhoja veneenraatoja, sillä osassa nauloista oli jäljellä palopatinakerros. Kotkatut naulat voivat olla peräisin myös reestä, rakennuksen ovista, huonekaluista jne. Vain muutamia hyväkuntoisia nauloja otettiin Kansallismuseon kokoelmiin (KM39598:3). Samantyyppisiä rautaniittejä (KM39598:11) on tavattu useista Itämeren ja Pohjanmeren viikinki- ja keskiaikaisilta asuin- ja veneenrakennuspaikoilta mm. Virosta, Latviasta, Venäjältä, Puolasta, Tanskasta Ruotsista, Norjasta, Islannista, Irlannista ja Skotlannista, mutta myös lukuisista muista kohteista mm. Karjalasta (Edberg 2011 ja 2013; Michelson 2008; Mägi 2011, 2010, 2004; Davide 2007; Lang 2007, Johansson 2006; Buchwald 2005; Richards 2004 ja Mäss 1996). Kymmenittäin nauloja ja niittejä tuhoutui kolmen vuoden aikana Museovirastossa, sillä löytöaineistoa alettiin luetteloimaan vasta syksyllä 2013 ja lisäksi esineitä säilytettiin kuivana. Metallinilmaisimen signaalien perusteella runsaasti metalliesineitä tuhoutui työryhmän pelastustoimista huolimatta moottoritien ja meluvallin maamasojen alle (naulatvirasto2014.jpg). Nauloihin sitoutuu huomattava määrä erilaista metallurgista, työteknillistä ja kulttuurista tietoa, jolla olisi ollut merkitystä arvioitaessa Ahvenkosken sepän, veneenrakentajan ja kirvesmiehen käyttämiä työmenetelmiä.

.

Sataman alueelta löytyi kymmenittäin ”kotkattuja” rautanauloja, sekä limisaumaisen veneen rautaniittejä. Vastaavia malleja on tavattu kaikista Itämeren ja Pohjanmeren viikinki- ja keskiaikaisista satamista. (URL:http://mis.historiska.se/mis/sok/exhib.asp?sm=11_0&uid=59420&id=51514: http://www.britishmuseum.org/research/search_the_collection_database/search_object_details.aspx?objectid=65608&partid=1.

Työryhmän löydettyä saviastianpalat Helsingin yliopisto ilmoitti Museovirastolle lisätutkimustarpeesta, jonka jälkeen Museoviraston koekaivausryhmä teki Pajamäellä pelastuskaivauksia 12.9–16.9.2011. Päätöksen perusteeksi Museovirasto kirjasi mm. ”ulkopuolisen mielenkiinnon." Kaivausten myötä työalue osoittautui laajemmaksi kuin ensimmäisen koekaivauksen perusteella arvioitiin. Työalueen kokonaislaajuutta ei kuitenkaan ehditty selvittämään ennen kohteen tuhoutumista. Kaivausten kuluessa aivan Pajamäen reunassa alkaneet metsänkaatotyöt lisäsivät dramatiikkaa, sillä puustoa ryhdyttiin kaatamaan vain 5–10 m päässä kaivausalueella työskentelevistä tutkijoista. Pelastuskaivausten jälkeen syyskuun ja marraskuun välisenä aikana työryhmä laajensi edelleen tutkimusaluetta ja löysi Pajamäeltä lisää iskoksia, keramiikkaa (ks. alla), sekä useita kymmeniä kuonakakkuja. Samaan aikaan Museovirasto laati muistion, jonka mukaan kohdetta ei pystytä löytyneen esineistön perusteella ajoittamaan, eikä alueella ole sellaista kiinteää muinaisjäännöstä, jonka perusteella moottoritien rakentamissuunnitelmia pitäisi muuttaa (Ranta2011.pdf). Työryhmä esitti 2013 eri osapuolille meluvallin korvaamista meluaidalla muutaman sadan metrin matkalla itään, sekä metsätien uudelleen linjausta (Miettinen 2013), joka toimenpide olisi säilyttänyt sataman ja pajamäen tuholta. Esitykseen ei kuitenkaan reagoitu mitenkään.

Pajamäki jäi melko tarkalleen moottoritien meluvallin ja metsätien väliin. Veneet pääsivät 1200-luvulla pajan rantaan uomaa pitkin, jota jouduttiin ilmeisesti kaivamaan maannousun myötä syvemmäksi. Kesällä 2013 uoman vierestä löytyi vanhan puualuksen kappaleita, jotka pyritään ajoittamaan dentrokronologisen tutkimuksen avulla Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.


Mustan nokimaan peittämää koe- ja pelastuskaivausaluetta Pajamäellä. Oikealla mahdollisen kiuasuunin tai kalanpaistouunin jäänteet.


Kysymykseen, mitä kaikkea pajassa taottiin, on hiukan vaikeampaa vastata? Pajan, ahjon, tai raudansulatusuunin prosesseja sekä maasta löytyneen rautakuonan ominaisuuksia voidaan tutkia mikroskoopissa ja mm. SEM-EDS -tutkimuksen avulla, joka tarkoittaa kuonan rakenteen tarkastelua pyyhkäisyelektronimikroskoopilla yhdistettynä röntgenanalysaattorilla tehtävään alkuainetutkimukseen (Blakelock 2012, 2013; Ikäheimo 2013; Oinonen 2012; Moilanen 2010; Peets 2003). Koskenkylän, Viirankosken, Ahvenkosken, Koirankallion ja Klåsarön rautakuonaa tutkittiin Helsingin ajoituslaboratoriossa ja Jyväskylän Ambiotica- laboratoriossa (Ambiotica/Ajoituslaboratorio/Oinonen 2012 ja 2013). Työryhmä tutki itse kymmeniä rauta- ja kuonanäytteitä ja myös näytehieet valmistettiin itse. Tutkimuksissa havaittiin Viirankosken, Ahvenkosken ja Koskenkylän kuonan mangaanipitoisuuksien olevan koholla, runsaimmin Koskenkylän näytteessä ja vähiten Ahvenkosken näytteessä. Mangaani liukenee kuonaan raudanvalmistuksen pelkistysprosessissa yli 1400C° kuumuudessa, mutta sepän käyttämissä sekundaarisissa prosesseissa liukenemista kuonaan ei enää merkittävissä määrin tapahdu. Erilaisten raudankäsittelyprosessien erottaminen toisistaan kuonan mikrorakenteen perusteella ilman alkuainetutkimuksia onkin erittäin hankalaa ja jopa mahdotonta, johtuen eri prosessien fraktaalisesta luonteesta (vrt. Grandin 2010; Truffaut 2008; Pleiner 2000 ja 2003). Tästä syystä tulkinnat jäävät väistämättä hiukan epävarmoiksi (vrt. myös Heinonen 2012; Terävä 2016; Väisänen 2017) ja siksi myös eräiden 2010-luvulla julkaistujen kotimaisten tutkimusten yhteydessä esitettyihin tulkintoihin on syytä suhtautua varauksella.


Koe- ja pelastuskaivauksissa Pajamäeltä löytyi kahden siirtolohkareen välistä kivirakenteisen ahjon ja/tai raudankäsittelyuunin rauniot (vas. yläkuva). Suurin osa kuonakakuista oli ladottu oikeanpuoleisen kiven juurelle. Marraskuussa 2011 työryhmä jatkoi kaivausaluetta kiven ympäri ja löysi kymmenittäin lisää kuonakakkuja kivenlohkareen takaa (KM 40214). Vuoden 2012 aikana kuonaa löytyi aina vain lisää, eikä työalueen kokonaislaajuutta ehditty määrittämään ennen kohteen tuhoutumista. Kuonan kokonaismäärä viittaisi pajatoiminnan jatkuneen yli sadan vuoden ajan, jota ajatusta ajoitustutkimukset puoltaisi.


Symmetrinen ahjon pohjakakku, halk n. 80 mm. Sinivihreä lasite on syntynyt yli 1100C° lämpötilassa ehkä kalsiumin värjäämänä? Oikealla puhallussuuttimen eteen jäähtynyttä kuonaa, jonka profiilista voi päätellä suuttimen halkaisijan olleen noin 10–15 mm. Kyseessä on todennäköisesti nk. tuyuren kappale (KM 40566:1). Loppusyksyn kaivauksissa kuonaa löytyi runsaasti lisää. Ehjiä pohjakakkuja löytyi lisää kaikkiaan n. 30 kpl. Osassa kuonista wüstiittipitoisuus vaikutti olevan (valomikroskooppitarkastelu) tavanomaisiin pajakuonan pitoisuuksiin verrattuna monikymmenkertainen, joka voi viitata siihen, että osa kuonasta on kierrätysraudan, valuraudan, ja/tai muualla valmistetun raaka-aineen sulatuskuonaa. On myös hyvin mahdollista, että seppä käytti raaka-aineena pohjois-eurooppalaisia raaka-aineaihioita. Alussa mainitun veitsen ajoitus voi viitata juuri tähän (ks. Pleiner 2005). Toisaalta osassa kuonista mangaanipitoisuus on huomattavasti koholla, joten raudanvalmistusta ei voida sulkea pois. Kuoppa-ahjon kaukalosta rautakuonaan sintraantunutta savea, jonka pyöreä profiili viittaa ahjon tulipesän edessä käytetyn savesta muotoiltua pyöreää suutinta tai kiekkoa (engl. tuyere brick), jonka keskellä olevan aukon läpi ahjoon puhallettiin ilmaa. (vrt. Grandin 2006, 2009 ja 2010; Pleiner 2005 ja Peets 2003).


Kuona sisälsi myös hiiliteräksen sulaneita kappaleita, jotka ovat ehkä peräisin kierrätetystä teräksestä. Hiiliterästä on toisaalta voinut syntyä myös hiilen diffuusiona ahjossa, niukkahiilistä rautaa kuumennettaessa. Kuonan rakenteessa voi havaita wüstiittihiukkasia (valkoiset) fajaliittikiteiden (vaalean harmaa) ja lasimatriisin seassa. Mustat alueet ovat kaasuhuokosia.




Magneettista wüstiittilkuonaa Ahvenkosken uunin edustalta (KM 40214). Kuonan väri, paino, magneettisuus, wüstiitin runsas pitoisuus, koholla oleva mangaanipitoisuus, sivukiven rakenne ja kaasuhuokoset viittaavat raudanvalmistuskuonaan. Pajamäen läheisyydestä syvältä hiekasta (30 cm) löytyi 2011 noin 0,7 kg painava valurautaharkon kappale (kuvapari alla), joka viittaisi Pajamäen kiviahjossa sulatetun taontakelpoista rautaa sekoittamalla valurautaa romurautaan. Osa kuonasta on selvästi kevyempää pajakuonaa ja ahjohitsauskuonaa. Kuonan ja pajan ympäristöstä löytyneiden esineiden ym. mineraalien metallurgisia- ja alkuainetutkimuksia jatketaan vuonna 2013 ja tutkimuksiin osallistuu ajoituslaboratorion lisäksi tutkijoita useista maista.


Tutkimusten mukaan Pajamäen kiveyksen kohdalla sijainneen tulisijan käyttöaika osuu 1200-luvun puolivälin tienoille, kun taas yhden kuonakakun sisältä löytyneen kaasukuplan seinämään kiinnittyneistä hiilenmuruista tehty AMS-hiukkaskiihdytinajoitus (Hela-3323) osoittaa kuonan syntyneen noin 1380 calAD (Ajoituslaboratorio/Oinonen 2013). Paja saattoi näin ollen olla käytössä jopa 150 vuoden ajan, mutta yhtä hyvin kyseessä voi olla kaksi erillistä periodia alueen historiassa:

Kuonan mangaanipitoisuuden perusteella voidaan erotella, onko kohteissa valmistettu rautamalmista rautaa tai terästä (Blacelock, Chralton, Martinón-Torres, Young 2013; Pleiner 2005; Buchwald 2005). Mangaania voi kuitenkin teoriassa liueta esimerkiksi valurautaan torniuunissa myös matalimmissa, jopa alle 1200C° lämpötiloissa silloin, jos rautamalmin sisältämän Mn pitoisuus on riittävän korkea. Museoviraston kaivausluetteloon on merkitty 8 kpl ”malmikiviä” (KM 40395:68), joita ei tiettävästi ole tarkemmin analysoitu (Vanhatalo 2015)? Joka tapauksessa teräksen pelkistyskuonista on tavattu jopa yli 20% Mn pitoisuuksia. Mangaanin tärkein tehtävä rautasulassa on edistää hiilen liukenemista teräkseen (Miekkoja 1986; Autio 1970).

    Rautakymi -työryhmä teetti lisää arkeometallurgisia tutkimuksia Englannissa vuosina 2013–2014, Ahvenkosken kiviuunin ympäriltä löytyneen kuonan lisäksi useiden muidenkin kohteiden rautakuonista, jotka vaikuttivat metallografisen tarkastelun ym. ominaisuuksien perusteella raudanvalmistuskuonalta (Jäppinen & Nygård 2011–2013). Analysoitaviksi näytteiksi valittiin sellaista kuonaa, joka oli wüstiittipitoista, magneettista ja mikrorakenteeltaan suhteellisen homogeenista. Tutkimusmenetelmänä käytettiin SEM/EDS analyysiä. Jokainen näyte tutkittiin eri puolilta kolmesta eri kohdasta, joista jokaisesta valittiin edelleen kolme erillistä tutkimusaluetta.                   

  Tutkimuksissa havaittiin Ahvenkosken Pajamäen kuonan Mn pitoisuuden olevan alhaisempi kuin muissa kuonissa. Tuloksen perusteella ei kuitenkaan voida varmuudella todeta, onko kyse raudanvalmistuskuonasta, sulatuksen jälkeen syntyneestä primaarisesta puhdistustaonta/ahjohitsauskuonasta, tai esimerkiksi romuraudan kierrätyksessä syntyneestä mellotuskuonasta. Uunin ympäriltä ei kuitenkaan löytynyt rautahytin toiminnassa syntynyttä nk. juoksutuskuonaa. Toisaalta työryhmän Strukan raudanvalmistuskokeissa vuosina 2004–2005 voitiin osoittaa, että kuonanmuodostus voi tornimaisissa uuneissa olla sulatusuunista, malmista, juoksutteesta ja puhallustehosta riippuen erittäin vähäistä. Kahden tutkitun Ahvenkosken kuonanäytteen wüstiitti- ja sivuaineiden rakenteet viittaavat kuitenkin  matalasta Mn pitoisuudesta huolimatta juuri raudanvalmistuskuonaan (Oinonen 2012 ja Blakelock 2014).

Ahvenkosken rautakuonanäytteen SEM-EDX kuvissa nähdään fajaliittikuonaan (lasi) kehittyneitä tiheitä wüstiitti dendriittejä, joiden rakenne on tunnusomaista raudanvalmistuskuonalle. Vasemmassa kuvassa keskellä fajaliittirikas alue sekä kaasusulkeumia. Kuvan näytteestä ei havaittu kohonneita Mn pitoisuuksia, joten se voi periaatteessa olla puhdistustaonnassa syntynyttä primääristä kuonaa, mutta wüstiittirakenteen tiheys viittaisi pikemmin raudanvalmistuskuonaan. Mahdollinen korrelaatio voisi löytyä paikallisten malmien matalasta Mn pitoisuudesta, mutta olisi lopulta hyvin vaikeaa osoittaa, olisiko juuri paikallisia malmeja käytetty raudanvalmistukseen (Blakelock 2014).


Kuonanäytteen sisältämiä alkuainepitoisuuksia tutkittiin kolmelta alueelta, joista kustakin alueesta tehtiin kolme alkuaineanalyysiä. Merkintä n.d osoittaa pitoisuuden olleen alle SEM-EDX toteamisrajan. (Blakelock 2014. Analysis of four slag samples from Ahvenkoski, Viirankoski, Koirankallio and Myllykylä. ArchaeoMaterials Report 1. ArchaeoMaterials, 21 Malsis Road Keighley. West Yorkshire BD21 1EY UK).


Ahjo oli rakenteeltaan ehkä vapaavetoinen nk. ”konvektio-uuni”, jossa oli savialustalle kivistä ladottu runko ja ehkä muurattu hormi ja mahdollisesti erityinen savukanavisto, jollaisia käytettiin viimeistään nuoremmalla rautakaudella Pohjois-Saksassa ja Puolassa (Pleiner 2006; Buchwald 2005). Kuumentuessaan hormin veto imee paloilmaa uuniin, eikä palkeita ehkä tarvittu? Suoria todisteita hormista ei kuitenkaan löytynyt ja mahdollista on myös avoin sylinterimäinen hyttirakenne, jossa puhallusilma syötettiin uunin sivusta kivien välissä kulkenutta kanaalia pitkin, tai suoraan edestä palkeilla (vrt. Leppäaho 1949, Räisälän Hovinsaaren Tontimäen pajan kivirakenteet). Onkin mahdollista, että vieressä sijaninneen vallin edustalla ollut painanne liittyi juuri palkeisiin. Moottoritietyömaan käynnistyttyä, uunin takana ja sivussa olevia rakenteita ei ehditty kireän aikataulun ja huonon sään vuoksi vuoksi tutkimaan laajemmin. Museoviraston ja yliopiston tutkijat ovat ehdottaneet myös tuulitoimista ahjoa/uunia, tai tuulen ja palkeiden yhdistelmällä toimivaa uunia (Vanhatalo 2011; Lavento 2007), joka on relevantti ajatus. Kymenlaaksossa tätä menetelmää on tutkittu hyvin tuloksin myös kokeellisesti. Eräässä raudanvalmistuskokeessa (Seppo Kallio, Hamina 2008) n. 1,5 m korkuinen tuulitoiminen uuni tuotti 700g rautaa tuulen keskinopeuden ollessa 17m/s (Kallio 2008.jpg). Pajamäki sijaitsee kuitenkin satama-altaan pohjoisrannalla suhteellisen tuulensuojaisessa paikassa, joka lienee alunperin ollut tärkeä valintakriteeri suojasatamaa valittaessa. Vaikka puustoakaan ei tuohon aikaan olisi ollut, suojasivat edessä olevat saaret joka tapauksessa Pajamäkeä pahimmalta tuulelta. Lisäksi on muistettava, että palkeet olivat yleisesti seppien käytössä rautakauden alkaessa. Ahjon suuaukko osoitti länteen vallitsevista tuulista sivuun ja tässäkin suunnassa sijaitsi/sijaitsee useita tuulia heikentäviä kumpuja.

    Satamasta löytyi myös yksi valurautaharkon kappale, joka on valettu hiekkamuottiin. Merkkejä hiekkamuottirakenteista tai juoksukanavista ei Pajamäeltä kuitenkaan löydetty, joten mahdollisesti valurauta tuotiin Ruotsista, jossa raudantuotannon rautahyteissä on arvioitu alkaneen jo viikinkiajan loppupuolella 1100-luvulla. Esimerkiksi Etelä- ja Keski- Ruotsista on löydetty jopa roomalaiselle rautakaudelle ajoittuvia sulatusuuneja, joissa on voinut syntyä joko valurautaa tai suoraan hiiliterästä (Grandin & Hjärtner-Holdar 2008). Myös työryhmän Pyhtään Strukalla tekemissä raudanvalmistuskokeissa syntyi eräässä sulatuksessa korkealuokkaista ylihiiliterästä (Jäppinen & Nygård 2005), vaikka tarkoitus oli puhaltaa vähähiilistä takorautaa. Toisaalta, mikäli Ahvenkoskella olisi ”mellotettu” valurautaa ja kierrätysrautaa hitsaamalla, pitäisi sen näkyä kuonan kohonneina fosforipitoisuuksina, jota analysoiduista näytteissä ei havaittu (Blakelock 2014)? Kuonakakkuja löydettiin pelastuskaivauksissa useita kymmeniä. Vain osa ahjon ympäristöstä ehdittiin tutkia ja esimerkiksi ahjon pohjoispuoleisen suukiven ympärillä saattoi tuhoutua saman tyyppinen kuonakokoelma. Ahjon kuonakakkuja oli aseteltu eteläisen kiven juureen vieri viereen noin 2 metrin pituiseksi nauhaksi. Osa kakuista oli tummanruskeaksi värjäytyneitä, kun taas osa Museoviraston kaivauksissa ahjon edustalta löytyneestä kuonasta osa oli tumman harmaata ja runsaasti wüstiittiä sisältävää kuonaa.

    Sepän käyttämät menetelmät ovat usein arkeologeille ja tutkijoille epäselviä ja erilaiset prosessit sekoitetaan helposti toisiinsa, joka koskee myös työvälineitä ja materiaalituntemusta. Tutkijat ovat mm. spekuloineet kysymyksellä: tiesivätkö sepät tekevänsä terästä, vai syntyikö sitä vahingossa? Sepän näkökulmasta tähän voi todeta, että muinaiset sepät huomasivat varmuudella raudan ja teräksen eron viimeistään takoessaan sillä mitä korkeammaksi hiilipitoisuus kasvaa, sitä työläämmäksi takominen käy. Teräkset eroteltiin raudasta kipinöinnin ja aistihavaintojen perusteella. Myös teräksen hiilletys kuului sepän rutiineihin viimeistään nuoremmalta roomalaiselta rautakaudelta lähtien aina 1900-luvulle, jolloin teolliset seosteräkset korvasivat nk. pajaraudan (Almén & Svensson 2007; Pleiner 2005, 2000; Buchwald 2005; Perttula 2004; Verhoeven, Pendray and Dauksch 1998).  Metallurginen tietotaito olikin kehittynyt jo ajanlaskun alkuun mennessä antiikin kulttuureissa niin korkealle tasolle, että nykyajan metallurgit ovat oppineet ymmärtämään eräitä ratkaisuja vasta 2000-luvulla (mm. Toganidis 2007; Mallouchou-Tufano 2006; Loannidou 2006; Buchwald 2005; Pleiner 2005, 2006; Tizzoni 2003; Williams & Maxwell-Hyslop 1976).

    Kuonan on usein arkeologisissa tutkimuksissa arveltu liuenneen raudasta, mutta todellisuudessa kuona muodostuu ahjohitsauksessa raudan hapelta suojaamiseen käytetystä sulavasta hiekasta ja vain pieni osa on raudasta irronneita epäpuhtauksia ja palamisen muodostamia oksideja , jotka liukenevat kovassa kuumuudessa sulaan. Toinen sitkeä uskomus liittyy rautamalmeihin joita - toisin kuin on väitetty - esiintyy myös Uudenmaan ja Kymenlaakson rannikolla, erityisesti lähteiden ympärillä, jokilaaksoissa ja jokisuistoissa sekä soilla. Malmia muodostuu yhä lähteiden ympärille, järvien ja jokien pohjiin sekä mereen, mikäli riittävän lähellä happirikkaita pintakerroksia virtaa makeaa vettä. Joissain arkeologisissa tutkimuksissa esitettyyn ajatukseen ”pitkistä matkoista raudanvalmistuksen eräalueille” on tässä mielessä suhtauduttava varauksella. Esimerkiksi Ahvenkoskella esiintyy suolimoniittia, hematiittimultaa (vrt. punamulta), sekä merimalmia siinä määrin, että malmivarannoista voitaisiin pelkistää joitain tuhansia kiloja rautaa. Lähin rautamultakenttä sijaitsee vain noin kilometrin päässä muinaissatamasta ja samoin merenpohjamalmia esiintyy noin kilometrin päässä satamasta. On siis täysin mahdollista, että keskiajalla malmia olisi kaivettu myös satamaan purkautuneen lähteen ympäriltä, tai sataman edustan pohjaan kehittyneestä merimalmikentästä, sillä merenpohjassa ei vielä tuolloin ollut hapettumista hidastavia liejukerroksia. Työryhmän tutkimusten mukaan satamasta vain noin 1,5 km päässä kaakossa sijaitsevan Roonesin kylän edustalla merimalmia syntyykin yhä tänään (Jäppinen & Nygård 2013).

   Mielenkiintoista olisikin jatkossa selvittää, valmistettiinko rautaa paikallisesta malmista, vai tuotettiinko Kymijokisuiston kaltaiselle ”syrjäseudulle” valmiiksi pasutettuja sintreitä, tai Museoviraston löytöluetteloon kirjattua ”malmikiviä” esimerkiksi Puolan ja Saksan pohjoisosien raudanvalmistusalueilta, tai Ruotsista? Voiko rautakautista tai keskiaikaista Suomenlahden rannikkoa ylipäätään pitää syrjäseutuna? Ahvenkosken pajan aktiivisemman käyttöajan osalta kyse lienee keskiajasta 1200–1400-luvuilla, jonka ajanjakson loppuvaiheessa raaka-ainetta tuotettiin todennäköisesti Ruotsin suunnalta.

Sataman edustalta löytyi mm. yli 20 cm pituisia kaarevia kölinauloja, kuvan n. 40 cm pituinen venehaka, kellonkieliä ja yksi kello. Katkennut (14 x 25 mm/10g) neulakota on pronssia ja sen kylkeen on kaiverrettu tekstiä tai koristeviivoitusta (KM39598:1). Venehaan yläpuolella murtunut lyyranmallisen tuliraudan (KM39598:2) kappale (5,5 x 15 x 62 mm/ 24,3 g).


Sataman itäosissa sijaitseva viikinkiaikainen polttohauta löytyi sattumalta, haravoitaessa satama-alueen itäisiä kumpuja metallinilmaisimella (KM 39511: 1–5). Tarkoitus oli selvittää, kuinka pitkälle kaakkoon satama-alue ulottuisi, jolloin erään kivisen kumpareen laella siirtolohkareen viivasuora seinämä ja alaosan erikoiset lohkeamat houkuttelivat tarkistamaan ympäristöä tarkemmin (vrt. Taavitsainen 1991). Kivenjärkäleen juurelta suoran seinämän alta löytyi metallinilmaisimella rautainen kirveenterä (KM39511:2) ja veitsi vierekkäin (KM39511:3). Esineet herättivät ensiksi ajatuksen vahtipaikasta (ks. kuvat alla), jonne esineet olisivat jostain syystä unohtuneet? Maaperä oli noen ja hiilen värjäämää karkeaa hiekkaa ja esineet olivat 15 cm syvyydessä vaakatasossa alempana olevan piirroksen mukaisesti. Kiveltä on hyvä näkyvyys syvälle sisämaahan ulottuvalle Ahvenkoskenlahdelle ja sieltä saattoi tarkkailla Suursalmen suunnalta horisonttiin ilmestyviä purjeita. Kirveenterä ja veitsi ovat myös lähitaisteluun käytettyjä aseita, joten asia jäi vaivaamaan talveksi. Olisiko sittenkin kyseessä viikinkiaikainen, tai ristiretkiaikainen hautaus, jollaisten on tulkittu viittaavan ainakin tilapäisiin pysähdyksiin ja jotka ovat suhteellisen yleisiä muinaissatamissa (Mägi 2004, 2011 ja 2013)? Vai olimmeko löytäneet ruotsalaissiirtolaisten perustaman rantakylän ja laajemman kenttäkalmiston (vrt. Haggren 2011; Salminen 2011; Lavento 2005; Miettinen 1998; Huurre 1992; Lehtosalo-Hilander 1985 ja 1988)?

    Samantapaista kirvestyyppiä on tavattu Itämeren alueelta mm. Ylöjärveltä (KM 19901:210) ja Käkisalmen linnasta (Saksa 1998), kaksi kappaletta Liettuasta, Gotlannista ja Sigtunasta, kuten myös yhdet kappaleet Stenbylundista ja Itä-Göötanmaalta Ruotsista. Niin ikään Thames- joen pohjasta läheltä Lontoota löytyi 1920-luvulla kahdeksan kirveenterää, joista yhdessä on samantyyppiset varrenpuoleiset korvakkeet. Silmän poikkleikkaus on kolmiomainen. Kirveen mitat ovat: pituus 160 mm, hamaran pituus 46 mm, leveys 29 mm, teränsuun leveys 120 mm ja paino 435,5 g.  Suurimmaksi osaksi kirveitä on löydetty miesten haudoista. Thamesin kirveiden on arveltu liittyvän viikinkipäällikkö Òláfr Haraldssonin hyökkäykseen Lontoon sillalle vuonna 1014 ja sillä perusteella esineet on ajoitettu vuosille 987–1032. Osin palopatinan mustaama kirves on sotakirveen ja tapparan välimuoto, jollainen oli käytössä viikinkiajalta ristiretkiajalle. Viimeistään 1200-luvulla varrenpuoleisen korvakkeen tilalla alkoi esiintyä varren suuntaan noin 3–5 cm jatkuvaa kauluksellista mallia, joka jakoi silmään kohdistuvan iskuenergian tasaisemmin varteen. Sepät saattoivat kuitenkin jatkaa kauniiksi ja toimiviksi todettujen esineiden valmistamista sukupolvien ajan, jolloin taito siirtyi isältä pojalle ja juuri siksi pelkän kirveenterän ajoittaminen on vaikeaa. Niinpä arkeologien arviot Ahvenkosken kirveen ajoituksesta hajosivat 800-luvulta aina 1400-luvulle. Muissa Itämerenmaissa ja Skandinaviassa suurin osa vastaavan tyyppisten kirveiden ajoituksista osuu lähdeaineiston perusteella viikinkiaikaan noin 900–1100-luvuille.

    Kirves soveltuu sekä puunveistoon että taisteluaseeksi; tarttumalla kirvestä kavennetusta kaulasta, voi terävällä ja hyvästä teräksestä taotulla kirveellä veistää myös erityistä tarkkuutta vaativia veneen puuliitoksia. Varsi kuitenkin asettaa omat rajoituksensa veistämiselle. Kirves kuului porien, höylien, sahojen, talttojen ja puukkojen lisäksi veneen- ja talonrakentajan välttämättömiin perustyökaluihin, joita ilman ei tullut toimeen, eikä ammattia voinut harjoittaa. Tähän tapaan on ajateltu mm. Raision Mullin kaivauksissa löytyneestä skandinaavisesta partakirveestä (TYA 642: 2905), joka on ajoitettu vuosille 980–1100 ja joka on terän leveyden perusteella määritetty työkirveeksi. Ahvenkosken kirveenterä on sen sijaan hiukan liian kalteva alaspäin ja varren suhteen taaksepäin, jotta iskuteho riittäisi kovaan käyttöön ilman riskiä terän ja silmän särkymisestä, tai varren katkeamisesta. Toisaalta varren kaltevuus osoittaa aseen soveltuneen erinomaisesti heittokirveeksi. Pelkästään kallon halkaisuun tarkoitetuissa viikinkien sotakirveissä teränsuu oli vieläkin leveämpi ja joissain tanskalaisiksi oletetuissa malleissa teränsuun yläpuolella on lisäksi reikä, johon varjagisoturi kiinnitti paksusta nahasta ommellun teränsuojuksen. Kirveestä tehtiin kokeilumielessä ennallistus.jpg kesällä 2015, jossa yhteydessä tutkittiin viikinkiaikaisia työmenetelmiä sepänpajassa.

Hauta-antimiksi vainajan mukaan laitetut aseet, kuten kirveet, veitset tai miekat viittaavat lähes poikkeuksetta vainajan erityisasemaan yhteisössä (mm. Wessman 2010; Kriiska & Tvauri 2007; Raninen 2005; Mäntylä 2005; Peets 2003; Creutz 2003; Pedersen 2002; Uino 1997 ja 2003; Hœjbjerg 1991; Selirand 1989; Trotzg 1985; Lehtosalo-Hilander 1982; Eldjárn 1956). Eniten sotakirveitä käyttivät epäilemättä sotilaat. Kirves ja puukko olivat arkipäiväiväisiä työvälineitä, mutta samalla lähitaistelu-aseita, joilla saattoi puolustaa itseään. Ehkä kirveen omisti paikallinen taitoniekka kirvesmies, tai veneenrakentaja? Ehkä vainaja oli aikansa kruununoikeuksista nauttiva satamakapteeni, seppä, tai peräti lohiylimys, joka johti paikallisten talonpoikien lohenkalastusta ja verokalan vientitoimia? Vai oliko hän kenties viikinkien idätiellä menehtynyt varjagisoturi, joka sai viimeisen sijansa Ahvenkoskella? Entäpä oliko vainaja nainen vai mies? Olisiko naispuolinen vainaja saanut mukaansa yhden hevosenkenkäsoljen sijaan kupura- tms. tyyppisiä solkia ja kaulakoruja, joita on tavattu etupäässä naisten haudoista (vrt. Lehtosalo-Hilander 1982, 2000 ja Edgren 2000)? Röntgenkuva voi paljastaa kirveestä mahdollista metallista rautaa sekä damaskoitua koristelua tms. omistajan asemaa osoittavia symboleita. Ennen kaikkea röntgen antaisi vastauksen metallurgisesti kiinnostavaan kysymykseen, onko teränsuuhun ahjohitsattu erillinen hiiliteräslamelli, johon teränsuussa oleva paksunnos viittaa?

    Elokuussa 2012 kirveen löytöpaikalle tehtiin koekuoppa, josta n. 30 cm syvyydeltä löytyi kovassa kuumuudessa rapautuneita teräviä kivensirpaleita ja palaneita luunsiruja, hiilenmuruja, tummaa nokimaata, poikkeuksellisen ohut (2 x 25 x 65mm/8 g) soikea tulusrauta (KM39511:4), pieni sulanut pronssiesineen katkelma (KM39511:?), pronssilenkki (KM39511:?), neulalenkin katkelma, sekä puoliksi sulanut viikinkiajalle ajoittuva hevosenkenkäsolki (KM39511:1), joka on Museoviraston asiantuntijan mukaan nk. valmunuppusolki (Ruonavaara 2012). Soljen nupun malli on kuitenkin poikkileikkaukseltaan tavanomaista valmunuppua huomattavasti litteämpi, joten kyseessä lienee  litistetty variaatio. Solki on osittain sulanut rovion kuumuudessa, jolloin rengas on jännitysten lauettua auennut ja sulanut epäsymmetrisesti. Vastaavia solkia on tavattu mm. Luistarin kalmistosta (Lehtosalo-Hilander 2000), Hablingbosta ja Halla Broasta Sarenmaalta (Mägi 2002, 2004) ja Gotlannista (Föremål 477611, SHM 7582:25a), jotka kaikki on ajoitettu viikinkiaikaan 800–1100. Tukholman Kansallismuseon tutkijat ajoittivat Ahvenkosken esineet epäröimättä viikinkiaikaan 900–1100 (Hedenstierna Jonson & Andersson 2012).

Luuta löytyi koekuopan pohjalta alle alle 50g. Helsingin yliopistossa tehdyn ostelogisen tutkimuksen mukaan luut kuuluivat aikuiselle ihmiselle, mutta sukupuolta luista ei voitu tunnistaa. Anatomisesti oli tunnistettavissa vain kaksi kappaletta, toinen lannenikamasta (Vertebra lumbalis) ja toinen kylkiluusta (Costa) (Kati Salon suullinen tiedonanto 3.9.2012). Miksi luuta oli niin vähän? Joistain Itämeren alueen polttohaudoista on luuainesta löytynyt vieläkin vähemmän, joistain vain 3–5g (Mägi 2013). Saiko vainaja surmansa jossain muualla? Poltettiinko roviossa vain tiettyjä ruumiinosia, kuten arkeologit ovat perinteisesti ajattelleet (Rebay-Salisbury 2010)? Vai keräsivätkö vainajan sukulaiset luut hautajaisten jälkeen viemisiksi suvun kotiseudulle, esimerkiksi Hämeeseen, Viroon tai Gotlantiin? Mitä ruumiinosia olisi siinä tapauksessa kuljetettu paikasta toiseen, kun luuaineistosta kuitenkin tunnistettiin osia keskivartalon ja lantion alueen luista? Ehkä osa tuhkasta heitettiin mereen, kuten Ynglinga- saagassa mainitaan tehdyn? Toisaalta tiedetään, että polttokalmistoihin palanutta luuta on voitu koota myös erityisiin kuoppiin kivien väliin (Lavento 2015).

    Arkeologin mukaan noin 5 m mpy korkeuteen merenpinnasta nouseva kumpu täyttää tietyt kalmiston ja hautapaikan valintaan vaikuttavat maisema-esteettiset ehdot (Miettinen 2012). Rannansiirtymä huomioiden kumpu oli kuitenkin yli 2 metriä matalammalla noin 1100 vuotta sitten. Hauta vaikuttaisi ympäröidyn suorakaiteen muotoisella n. 2 x 3 m kivireunuksella, mutta paikka voi olla myös luonnon muovaama. Onko tarhaan kenties haudattu useampia vainajia? Ehkä rovio poltettiin rannassa, josta löytyi mm. veneniittejä ja vain osa palaneista luista sijoitettiin tarhaan jälkeenpäin niiden jäähdyttyä? Veneen niittejä tai nauloja ei kuitenkaan havaittu, joten polttoaineena tuskin käytettiin vanhojen veneiden kappaleita? Toisaalta juuri nokimaa ja hiilenmurut on tulkittu yleensä merkiksi rovion polttamisesta paikanpäällä  (Rohiola 2013).

    Mikäli rovio kasattiin pihkaisista kelopuista, voi palaminen ladontatavasta ja tuuliolosuhteista riippuen tuottaa jopa 1200 C° lämpötilan. Pronssiesineiden sulaminen viittaisi lämpötilan nousseen ainakin yli 800C°, riippuen seosaineiden, kuten kuparin, tinan ja/tai sinkin pitoisuuksista ja seosaineiden keskinäisistä suhteista. Mikäli vainaja poltettiin siirtolohkareen vieressä, johon sekä kiven lämpörapautumat, haudassa olevat palaneet teräväsärmäiset kivenkappaleet että hiilenmurut viittaisivat ja mikäli polttoaineena olisi käytetetty mainittua keloa, olisi suurin osa luista palanut tuhkaksi, joka on vuosisatojen kuluessa voinut liueta maaperään. Haudan päällä on saatettu polttaa nuotioita myöhemminkin, tai hautapaikan yli on voinut pyyhkäistä metsäpalo. Palolämpötilaan vaikuttaa oleellisesti myös vainajan kehossa olleen rasvan määrä ja palaminen (Lahti 2003). Tutkijat Goldhahn ja Oestigaard ovat puolestaan esittäneet, että sepät ovat ehkä käyttäneet polttorovioissa syntynyttä luutuhkaa teräksen hiilettämiseen raudasta (Rebay-Salisbury 2011; Goldhahn & Oestigaard 2008; Oestigaard 2001)? On jopa esitetty ajatus, jonka mukaan sepät olisivat polttaneet ruumiin osia sellaisenaan raudanvalmistusuunissa hiilen liukenemista edistääkseen.

    Esineiden sijainnin ja lohkareen palorapaumien perusteella voi joka tapauksessa hypoteesina esittää, että rovio poltettiin löytöpaikalla ja vainaja asetettiin siirtolohkareen suoran ja koillisesta-lounaaseen osoittavan seinämän suuntaisesti (vrt. Peets 2012: linnunrata) jalat kohti merta, sillä kirves ja puukko olivat keskellä kiven suoraa seinämää ja solki kiven koillisessa kulmassa. Voiko sen sijaan luunsirujen sijainnista päätellä juuri mitään, koska loppuvaiheessa polttorovio sortuu? Ehkä luunpalaset ja luutuhka lakaistiin rovion jäähdyttyä ja osa kerättiin mahdollisesti talteen (Uino 2003, 1997)?  Keramiikkaa, lasihelmiä, hopearahoja tms. ei koekuopasta löytynyt, eikä oikeastaan muuta voida todeta ilman arkeologisia kaivaustutkimuksia, jotka voivat täsmentää ajoitusta ja tuoda lisätietoja haudan kivirakenteista, mahdollista hautausrituaaleista (vrt. Wickholm & Raninen 2006), uskomuksista, vainajan sosiaalisesta asemasta ja kunnioittamisesta, sataman merkityksestä suhteessa idäntien kauppareitteihin jne.

Koekuopan pohjalta saadusta palaneesta luusta tehtiin joulukuussa 2013 ajoitustutkimus Ajoituslaboratoriossa AMS -menetelmällä (TUTKIMUSRAPORTTI 2013-12-2.pdf), joka viittaa hautauksen ajoittuvan viikinkiaikaan noin 775–980-lukujen väliin (Ajoituslaboratorio/Oinonen 2013). Ajoitustulos tukee työryhmän esittämää ensiarviota viikinkiaikaisesta polttohautauksesta ja muinaisjäännöksestä. Koekuopan luiden yhteydestä kerättiin myös muutama hiilenmuru, joista tilattu ”varmistava” AMS -tutkimus (Poz-58775) osoitti puolestaan 1700-luvulle (Goslar 2013). Oliko näyte metsäpalon/juuripalon tuottamaa hiiltä, vai onko maa sekoittunut 1700-luvulla kalastajien tai esimerkiksi sotilaiden polttaman nuotion jälkeen? Puuhiilestä tehtävään ajoitukseen on lisättävä puun ikä, joten ajoitus on todellisuudessa tutkimustulosta hiukan nuorempi.

    Työryhmä on myöhemmin pohtinut hautauksen luonnetta, kuten kysymystä hautarauhasta, vainajan jäännösten kunnioittamisesta, hautaan kajoamisen eri merkityksiä ja tarkoitusta. Näitä näkökulmia on pohdittu tarkemmin mm. Museoviraston julkaisemassa hautakaivausoppaassa (mm. Ranta; Lavento; Salo; Oinonen 2011), sekä Kalmistopiirissä (https://kalmistopiiri.wordpress.com). Kuka vainaja oli ja mistä hän tuli? Mihin vainaja menehtyi? Oliko kyseessä yhden ihmisen hauta, vai kenties sukuhauta? Osallistuiko hautajaisiin sukulaisia ja läheisiä? Liittyikö hautajaisiin seremonioita? Käytiinkö vainajaa muistelemassa myöhemmin paikanpäällä? Kuinka vainajaa muistettiin seuraavien sukupolvien aikana? Saiko vainaja kenties muistokaiverruksen riimukiviin, kuten yleensä arvostetut soturit ja päälliköt saivat? Onko vainajalla yhä tänään elossa olevia sukulaisia?

Ahvenkosken viikinkiaikainen polttohauta sijaitsee mäenkumpareen laella tasasivuisen siirtolohkareen juurella. Mikäli vainaja poltettiin kiven edustalla, on jalat ehkä asetettu kiven suuntaisesti lounaseen, kuvassa vasemman reunan suuntaan?


Kesän ja syksyn 2012 aikana tehdyissä lisätarkistuksissa sataman itäosista moottoritien meluvallin ja metsätien välistä, laajan mustan hiilimaa-alueen seasta, löytyi lisää nauloja, sekä atuloiden puolikas ja mahdollinen läpivientinaskali tai virkkuukoukku. Oliko kyseessä toinen hauta, vai palaneen rakennuksen jäännökset? Museovirasto totesi 2013 tarkastuskäynnin perusteella, ettei alueella ollut topografian tai kairausten perusteella havaittavissa laajempaa kalmistoa (Maaranen 2013). Koska polttohaudasta tai kalmistosta ei ole juurikaan maanpäällisiä merkkejä, on kalmistoa kuitenkin erittäin vaikeaa - jos kohta mahdotonta - määrittää ilman tarkempia arkeologisia kaivaustutkimuksia, jopten arvio jää tässä suhteessa epämääräiseksi (vrt. mm. Rohiola 2013; Miettinen 2012; Wesmann 2010; Salo 2004; Wickholm & Raninen 2003 ja 2006). Onko samaan hautaan haudattu useampia vainajia pitemmän ajan kuluessa?

        Myös mäen toisella laidalla syvälle kivenkoloon tarkkaan kätketty parila (tuulaskoura, vir. aepuu, tuluseraud) herättää kysymyksiä, vaikkakin lienee ehkä 1500–1700- luvuilta? Parila on taottu ja ahjohitsattu useista noin 10 cm pituisista aihioista vinoliitoksin. Hyödynsikö seppä hukkapaljoja, vai onko esine sittenkin vanhempaa perua keskiajalta ja raaka-aine tuontirautaa? Samantyyppisiä rauta-aihioita on löydetty tynnyrillinen Egelskärin koggihylystä Saaristomereltä, joka on ajoitettu Saksasta peräisin olevien saviastioiden perusteella keskiajalle noin vuosiin 1310–1330 (Wessman 2007). Parilaa käytettiin yleisesti tuulastuksessa vielä 1800-luvun lopulla.

Polttohaudasta n. 40 m luoteeseen seuraavan mäennyppylän laelta löytyi todennäköisesti viikinkiaikainen lyyran mallinen kolmipiikkinen atrain (KM39598:12). Saman tyyppinen, mutta kevyempi ja kolmen piikin sijaan yksipiikkinen ankeriasatrain kuuluu Saarenmaan Salmen merovingiaikaisen laivahautauksen löytöaineistoon. Myös Salmen atraimessa on ulospäin taipuvat terävät kärjet. Rautainen atrain tunnettiin jo antiikin kulttuureissa. Arkeologit ovat kuitenkin määrittäneet Salmen atraimen nuolenkärjeksi, jolla voi ampua lintuja tai kaloja. Vaihtoehdoksi on myös esitetty nuolta/keihästä, jolla voi ampua/heittää palavan tervastupon vihollisaluksen purjeisiin (Peets 2012).

    Noin 50 m päästä polttohaudasta luoteeseen sataman itäisen poukaman perukasta löytyi ruoto mukaan lukien 303 mm pituinen viikinkiaikainen suoraselkäinen ja paksuhamarainen väkipuukko, eli taisteluveitsi, joka on katkaistu kolmeen osaan. Veitsen vieressä oli pieni rullapäinen hevosenkenkäsolki (KM39597:1–3) ja rautainen vyönsolki. Löytöpaikalle pulppuaa edelleen vettä, jota kertyy valtateiden pohjoispuoliseen altaaseen. Yksinaulaisen hokin perusteella lähteellä on ehkä juotettu hevosia. Veitsen kärjestä osa on syöpynyt ja lohkeillut, joten kokonaispituus lienee ollut muotoilun perusteella jonkin verran pitempi, ehkä noin 33cm. Selkä on suora ja terän paksuus on hamarassa noin 8 mm, sekä poikkileikkauksen profiili jyrkähkö V, joten terä soveltuisi melko huonosti vuolupuukoksi. Sen sijaan terän pituus riittää mainiosti vastustajan sisäelimien lävistämiseen, joka lienee ollut aseen päätarkoitus (Tvauri 2012; Kontny 2010; Hedenstierna-Jonson 2006; Rundqvist 2003: Nørgård Jørgensen 1999). Ruodon pää on niitattu ehkä luisen kahvan päähän mutkalle. Veitsen kärki oli pahoin syöpynyt, mutta paljain silminkin saattoi erottaa ahjohitsatut lamellit. Myöhemmin terän poikkipinnasta tehty mikroskooppitarkastelu paljastikin veitsen damaskoiduksi (ks. kuva alla). Veitsi on ahjohitsattu kerroksittain hiiliteräksestä ja vähähiilisestä takoraudasta siten, että yksi karkeneva hiiliteräslamelli on pyritty saamaan keskelle teränsuuta leikkaavaksi teräksi. Veitsi on merovingi- tai viikinkiaikainen ja muistuttaa malliltaan eniten skandinaavista väkipuukkoa. Löytöpaikka sijaitsi 2,5 m mpy korkeuskäyrällä ja 25 cm syvyydessä savessa, joka oli 700–800-luvuilla muinaista rantaviivaa (vrt. esim. Lehtosalo-Hilander 2000 ja Kansallismuseo KM 30871:151).

    Veitsen vierestä löytyi huonokuntoinen pieni rullapäinen hevosenkenkäsolki, jonka  halkaisija on 36 mm ja renkaan poikkileikkaus pyöreä. Vastaavia solkia on ajoitettu Itämerenmaissa merovingiajan lopulta nuoremman rautakauden loppuun 700–1200-luvuille. Solki on valmistettu pronssiseoksesta, jonka kuparipitoisuus on punertavan värin perusteella suhteellisen korkea, vastaten ehkä tämän päivän tompakkia. Ruotsissa vastaavat soljet on ajoitettu tyypillisesti viikinkiajalle 800–1150, mutta muutamassa tapauksessa myös merovingiajalle. Virossa vastaavasti 800–1100-luvuille (mm. Pauts 1995) ja Venäjän Novgorodissa 900–1100- luvuille ja harvinaisena 1200-luvun puoliväliin asti (Uino 1997). Korroosio on syövyttänyt Ahvenkosken soljen rullat lähes olemattomiin.

    Karjalan Sakkolan polttohaudan aineistoon kuuluu saman tyyppinen rullapäinen solki, joka on ajoitettu noin 800-luvulle (Uino 1997). Englannista ja Tanskasta on löydetty vastaavia solkia, jotka on ajoitettu huomattavasti vanhemmaksi roomalaisen rautakauden loppupuolelle, noin vuosille 200–400. Uhrattiinko esineet satamaan purkautuvalle juomavedelle? Vai putosivatko esineet rantaveteen idäntien viikingiltä, joka poikkesi Ahvenkoskelle täydentämään veneen vesiastioita ja hankkimaan ehkä paikallisilta talonpojilta turkiksia ja lohta kotiin viemisiksi? Paikkaa ei ehditty tutkia tarkemmin ja soljen neula sekä muut esineet, joista saatiin ilmaisimella heikkoja 0,1–0,4 arvoisia signaaleja, hautautuivat meluvallin kivimassojen alle. Vaikuttaa siltä, että veden virtausta eivät edes tienrakentajat kyenneet tukkimaan. Kohteessa oli paksulti mustaa hiilimaata, joten on hyvin mahdollista, että löytöpaikalla sijaitsi jo viikinkiajalla rakennus ja ylempänä mäenpäällä polttokalmisto. Polttohaudan ja mahdollisen laajemman kalmiston, sekä löytyneiden esineiden perusteella voi olettaa, että sataman itäosat tunnettiin jo viikinkiaikana. Todennäköisesti myös muut alueet tunnettiin, sillä satama sijainti ja olosuhteet olivat kaikin puolin ideaaliset.

Sataman rantaviiva oli viikinkiajan alkaessa noin 2,5 metriä ja ristiretkiajalla noin 2,0 metriä nykyistä korkeammalla, joten isommatkin matalalla uivat alukset uivat sataman salmeen ja Pajamäen rantaan. Veneniittien mittasuhteiden perusteella satamassa on voitu korjata korkeintaan noin 10m pituisia aluksia. Vanhat veneenraadot poltettiin nuotioissa ja siksi osassa venenauloista oli palopatinakerros.

    Keskiajalle tultaessa Pajamäkeä vastapäätä sijaitsevaan saareen johti maan kokoamisen myötä kannas ja suurimmat alukset uivat enää saaren itä- ja länsireunoille. Ilmeisesti Pajamäkeä vastapäisen saaren läntisellä sivustan uoma toimi lastauspaikkana, jonne johti saaresta laiturirakennelma? Pajamäelle johtavaa väylää jouduttiin ruoppaamaan jo ehkä 1200-luvulla syvemmäksi ja aivan Pajamäen rantaan ulottuva ruopattu uoma ja veneiden kääntöpaikka on vieläkin tunnistettavissa maastossa. Kevään ja kesän 2013 kuluessa työryhmä teki meluvallin ja metsätien alueella jälkitarkistuksia saveen n. 1,6 m pituisilla teräspiikeillä ja löysi tuhoutuneen Pajamäen edustalta saven ja valkoisen pohjahiekan kerroksista mahdollisen limisaumaisen veneen kappaleita, joissa oli rautaisten niittien tai naulojen jäämiä (ks. punaiset nuolet). Näytteet tutkittiin Itä-Suomen yliopiston Dendrokronologian laboratoriossa, mutta vuosilustojen lukumäärä ei riittänyt hylynkappaleiden luotettavaan ajoitukseen (Zetterberg 2018).

Yläkuvassa mahdollisesti veneen maston kiinnitykseen käytetty rautahaka, joka löytyi nykyisen metsätien kohdalta Pajamäeltä itään johtaneen polun varrelta rinteestä. Vastaavia hakoja on löydetty satamista mm. Saarenmaalta ja Mälarista. Satamasta johti polkuja kolmeen suuntaan, Länteen Båtvikenin kautta Merikoskelle, pohjoiseen Savukoskelle (aik. Storfors) ja Kuuskoskelle, josta edelleen kohti Ruotsinkylää ja Elimäkeä, sekä itään Ahvenkosken kartanon ja Pyhtään suuntaan. Ruotsinkylästä polku haarautui luoteeseen Lindkosken ja Lapinjärven suuntaan ja pohjoiseen Ratulan ja Elimäen Mustilan suuntaan, sekä itään Hämeenkylään, Niemistöön ja Riissalmeen. Yksi polku johti itään Stockforsin suuntaan, joka haarautui Abborfosbergetin harjulla Pyhtään kirkonkylän suuntaan ja kohti etelää Pirtnuoraan. Myös Strukan jokihaaran rantoja ja hiekkaharjua pitkin johti polku pohjoiseen kohti Tammijärveä.

    Löydöt viittaavat siihen, että satamassa toimi varhaiselta keskiajalta lähtien veneenkorjauspaja ja sepänpaja. Polttohaudan ja meluvallin alle tuhoutuneen mahdollisen toisen hautauksen, sekä viikinkiaikaisten esineiden perusteella satama oli kuitenkin käytössä jo viikinkiajan ensimmäisellä puoliskolla, mahdollisesti aikaisemminkin. Viikate, lampaankello ja kellonkielet kertovat asukkaiden harjoittamasta eläintenhoidosta ja viljelystä sataman suojaisten poukamien ruohikoissa ja ehkä kauempana itään aukeavilla rantaniityillä. Ehkä siitepöytutkimuksin voidaan tulevaisuudessa osoittaa, viljeltiinkö lähistöllä jo viikinkiaikana ohraa? Todennäköisesti seppä sai tilaustöiden lisäksi terätyökaluja teroitettavaksi ja hevosia kengitettäviksi myös kauempaa Kymijoen yläjuoksulta ja saaristosta, jonka edellytyksenä oli pysyvä asutus seudulla. Taitoniekkaa tarvittiin veneenrakentamisen ja niiden korjaamisen lisäksi kalastusvälineiden ja lohipatojen rakentamisessa tarvittavien naulojen ja rauta-osien takomiseen. Esimerkiksi Pajamäeltä löytyneelle keskiaikaiselle viikatteelle löytyy lukuisia vastineita jo 1000-luvulta lähtien niin Ruotsista, Karjalasta kuin Virostakin (esim. Lahepera: AI 2053:30).

Sataman alueelta löytyi viitteitä useista mahdollisista rakennuksen sijoista sekä tulisijojen raunioista, joista Pajamäen lisäksi kaksi läntisintä Merikosken ahjon eteläpuolella sijainnutta, yksi Pajamäestä länteen sijainnut sekä yksi Pajamäeltä itään sijainnut mahdollinen rakennuksenpohja jäivät moottoritien eteläisen ajordan ja meluvallin maamassojen alle. Noin 1500-luvun alkuun ajoitetusta Merikosken ahjosta 30 m päässä sijainneelta tasanteelta (3–4 m mpy) löytyi noin 25 cm paksuinen tiivis hiilimaakerros, jonka seassa oli kymmenittäin nauloja, puukonteriä ym. esineitä, joista vain pieni osa ehdittiin kaivaa esille (KM 39605). Ilmeisesti tasanteella oli sijainnut kaksi rakennusta, jotka olivat tuhoutuneet tulipalossa? Myös yhden eteläisen keskiaikaisen rakennuspohjan maaperästä löytyi hiiltyneen hirren ym. palaneen puuaineksen kappaleita, joissa oli jäämiä nauloista. Moottoritien ajoradan alle tuhoutunut läntinen tasanne sijaitsi Ahvenkoskenlahdelta katsoen saaren takana näkösuojassa. Osa satama-alueeseen kuuluneesta Båtvikenin poukamasta tuhoutui jo vuosina 1930–1933, jolloin Merikoski padottiin voimalaitosta varten, Båtvikenin poukama täytettiin maamassoilla ja vanha Valtatie 7 linjaus rakennettiin. Sataman todellinen laajuus jää tältä osin arvoitukseksi, mutta todennköisesti aktiivinen alue ulottui jo keskiajalla Haasianiemen itäosista aina Merikosken alajuoksulle ja aina Fruholmenin saaren kautta jokisuun länsirannalle Markkinamäelle.

  Kronikoiden mukaan novgorodilaisruhtinaiden sotajoukot hyökkäsivät Karjalaan ja Suomeen useita kertoja ja mahdollisesti yksi hyökkäyksistä osui Kymijoen Ahvenkoskelle, jolloin rantakylän rakennukset on voitu polttaa maan tasalle? Vastaavista tuhoista Suomenlahden toiselta puolelta löytyy aikalaiskuvauksia Henrikin Liivinmaan kronikasta, eikä eteläistäkään vaihtoehtoa kannata sulkea pois, vaikka kirjallisia lähteitä ei tunneta. Myös kuningas Erikin ja myöhempien kuninkaiden varjagisotilaiden tiedetään tehneen kesäisin sotaretkiä Suomenlahdelle ja Karjalaan jo viimeistään 700-luvulta lähtien (vrt. Peets 2010, 2012 ja 2013). Tätäkin aikaisemmin jo noin 500–650- luvuilla epäillään Suomenlahdelle tehdyn veronkantomatkoja. Ensimmäisten skandinaavisten siirtokuntien tiedetään asettuneen alueelle viimeistään 1200-luvulla.

  Varhaisin kirjallinen asiakirjalähde Ahvenkoskelta ja Pyhtäältä on kuningas Maunu Erikinpojan kirje vuodelta 1347, jolla kuningas vapautti Turun piispa Hemmingin kalaverosta, joka tarkoitti joka neljännen kalan maksamista kruunulle (Musta kirja 167, 4.9.1347.pdf). Arvokkaiden lohikoskien omistussuhteet aiheuttivat kovia riitoja jo keskiajalla. Pääasiassa riitoja syntyi tuomiokirkon ja paikallisten kalastaja-talonpoikien välillä ja niitä puitiin vuosikymmenten ajan Pyhtään käräjillä ja lopulta Turun maaoikeudessa mm. 1400-luvun alussa. Kun Maunu muutamaa vuotta myöhemmin 1351 vieraili Tallinnassa, lupasi hän Porvoon seurakunnalle patronaatin, eli papinnimitysoikeuden ja pappilalle kuuluneen kalastusoikeiden, joka koski myös Pernajan kappeliseurakuntaa. Vastineeksi piispan määräysvallan vähenemisestä Erik Maununpoika myönsi Hemmingille läänityksenä Tesjoen kylän. Tästä ajasta kertoo Merikosken länsirannalta, noin kilometrin päässä satamasta luoteeseen Tavabergetin laelta kahden kiven välistä löytynyt ratsusotilaan rataskannus (KM 40015:1), (vrt. Statens Historiska Musemum n:o 19325:Lå 1). Esine ajoittuu keskiajalle 1300–1400 luvuille. Kannus irtosi ehkä Ahvenkoskelle asettuneen (Ryttarsin tila?), tai Varsinais-Suomen ja Viipurin väliä matkustaneen ratsusotilaan saappaasta (Salminen 2010 ja 1993). Englannissa samantyyppiset rataskannukset on ajoitettu 1200–1600 lukujen väliin, Ruotsissa 1300–1400-luvuille (vrt. esim. Trelleborgin kannus).

Työryhmän metsätien kääntöympyrän kohdalle kaivaman koekuopan seinämässä näkyy keskiaikainen 25–30 cm paksu kulttuurikerros, nokimaata, likamaaraitoja sekä punertavia väriläiskiä. Museovirasto kaivoi kohteen ulkopuolelle 13.10.2011 koekuoppia (30x30 cm) tarkistaakseen aktiivisen alueen laajuuden. Koekuopituksen perusteella tehdyn tulkinnan mukaan: ”Tutkimusalueen koekuopista ei löytynyt mitään merkkejä kiinteistä muinaisjäännöksistä” (Vanhatalo 2015). Tien alle tuhoutuneessa kohteessa sijaitsi ehkä rakennuksen pohja, nuotiopaikka, tunkio tms. Kohde tuhoutui viikolla 44, eikä sitä ehditty tarkemmin tutkia.

Tehtyjen tutkimusten perusteella Ahvenkosken Haasianiemi tunnettiin jo viikinkiajalla ja ranta oli monipuolisessa käytössä ainakin 1500-luvulle. Vuonna 1553 kaupunkiporvarit saivat virallisen oikeuden järjestää markkinoita Pyhtäällä. Markkinat lienee pidetty juuri Båtvikenin ja Haasianiemen satama-alueella Pyhän Bartholomeuksen juhlana 24.8., n. 4.9 välisenä aikana (Salminen 2013). Toiminta oli kuitenkin maannousun myötä siirrettävä deltan länsirannalle Markkinamäelle, jossa Juhana III vahvisti pidettäväksi markkinat vuonna 1584. Tämän jälkeenkin idänpuoleista satamaa käyttivät paikallisten kalastajien lisäksi mm. Ahvenkosken kartano ja sisääntuloväylä Båtvikeniin ja Haasianiemeen on merkitty luodatuksi 1700-luvun kartoissa. On kiinnostavaa kysyä, oliko Ahvenkosken rantakylässä asukkaita jo ennen ruotsalaisten suurta asutusaaltoa (vrt. Haggren 2012; Koivisto 2011: Lavento 2005; Edgren 1995; Miettinen 2012, 1993)? Aineiston perusteella satamassa sijaitsi 1200–1500-luvuilla useita rakennuksia ja sepänpaja, jossa korjattiin myös veneitä ja rekiä, kengitettiin hevosia ym. Ajoitustulosten, löytöaineiston sekä historiallisten lähteiden valossa Ahvenkosken markkinat olivat erittäin suurella todennäköisyydellä perua jo 1200–1300 luvulla alkaneista käytännöistä (Salminen 2013). (Löytöaineistoa tutkittaessa on syytä huomioida, että osa Haasianiemen aineistosta on tallennettu Museovirastoon osin eri paikannimillä "vanhoissa tiluskartoissa esiintyvän nimistön perusteella" seuraavasti: Haasianiemi KM40016:1–2; KM 40395:1–177; Merikoski KM40214:1; Merikoski-etelä KM 39605:1–2; Rantamäki KM39598:1–12 ja Virtaranta KM39604:1–2).

    Satamasta oli kehittynyt keskiajan kuluessa ”takamaan satama” (vrt. ”Hinterland Harbour Site” - ”Landing-Place”, Mägi 2004 ja Ilves 2012), jolloin voi olettaa myös suhteiden seudulla vaikuttaviin talonpoikiin ja kalastajiin olleen vakiintuneita. Viikinki- ja keskiaikaisiin satamiin ja varsinkin nk. idäntien varrelle sopivat myös käsitteet ”Service Station” (Björnsson 2014) ja ”Meeting Place” (Mägi 2006). Ennen vakiintuneita juhlia satama toimi lohen ja turkisten kauppapaikkana, vaikkakaan yhtään keskiaikaista tai vanhempaa rahaa ei löytynyt. Kaupankäynti  (kalastus, suolaaminen, rahtaus) perustui kuitenkin sesonkiluonteiseen kalastukseen, jota sääteli mm. vaelluslohen, nahkiaisten, siian ym. kalojen kutuajat. Toisaalta jäähokit, tuurat ja reen osat puoltavat ajatusta ympärivuotisesta toiminnasta ja talvikalastuksesta. Vähä-Ahvenkosken kylä rakennettiin samaan aikaan, tai aikaisemmin Merikosken yläjuoksulle (Norman 2009; Mägi 2004).

    Todennäköisesti jo viikinkiajalta lähtien Ahvenkosken lohta seilattiin balttilaisten, ahvenanmaalaisten, gotlantilaisten ja saksalaisten ylimysten ja piispojen ruokapöytään ja vastaavasti jokiveneillä kohti pohjoista hämäläisten ylimysten pöytään? Onko Ahvenkosken satama legendaarinen ”hämäläisten satama”, jonka on arveltu sijainneen jossain maamme rannikolla Porvoon ja Kokkolan välillä, mutta jota ei ole koskaan löydetty? Ahvenkoskelta näyttäisi johtavan useita polkuja kohti pohjoista, yksi niistä näyttäisi johtavan Elimäelle ja edelleen kohti Iittiä ja Jaalaa. Keskiaikaisten kirjallisten lähteiden perusteella on erittäin todennäköistä, että satamaa käyttivät viimeistään 1200-luvulta lähtien ainakin Turun piispa Hemmingin kalastajat ja merimiehet lastaussatamanaan, jolta aikakaudelta paikalliseen nimistöön on tarttunut useita esimerkkejä (vrt. Uudellamaalla 1990- ja 2000-luvuilla tehdyt arkeologiset tutkimukset, esim. Salminen 2013, 32, 65, ja 455–493; Salminen 2012; Lavento 2011; Haggren 2011, Koivisto 2011, 2012; Haggren & Jansson 2004, 2010). Tähän viittaa myös yläjuoksulla satamaa vastapäätä sijaitseva Biskopsviken.

        Strukan jokihaarassa esiintyvä Munkholmen viittaa munkkien kalastamon toimintaan, mutta kyseessä ei ollut aiemmissa tutkimuksissa esiintynyt Padisen virolaisluostari (Salminen 2013). Munkholmen on saattanut vakiintua esim. Viipurissa 1392 perustetun dominikaaniluostarin tai myöhemmin 1400-luvun alussa syntyneen viipurilaisen fransiskaaniluostarin munkkien lohenkalastamoista. Edellistä todennäköisempi olisi kuitenkin Vadstenan luostari, jonka munkeilla tiedetään olleen kirjallisten lähteiden perusteella kalastusoikeuksia Kymenkartanon lähistön koskissa jo 1400-luvulla. Mahdollisesti myös yläjuoksun Klåsarön etelänpuoleisen jokihaaran kalastamo kuului mahdollisesti Vadstenan luostarille, kun taas pohjoispuolinen vesimylly Klåsarbyn talonpojille. Keskiajalla, jo ennen 1300-luvun puoliväliä lohenkalastuksesta riideltiin tavan takaa ja oikeuden pöytäkirjoista ilmenee, että Piispa Hemmingin kalastamot sijaitsivat Kymijoenjoen itärannalla, josta kulki suora kärrypolku Haasianiemen muinaiseen satamaan, kun taas paikallisten talonpoikien kalastusalueet sijaitsivat Savukosken ja Merikosken länsirannoilla. Ennen Merikosken ja Savukosken pysyviä siltoja myös Ahvenkosken kartanon tarvitsemat satamapalvelut hoidettiin todennäköisesti juuri Haasianiemestä käsin.

Satamasta löytyineitä niittejä, kotkattuja nauloja, puukonteriä ym. esineitä. Yläkuvassa alarivin kolmannessa naulassa vasemmalta lukien on mahdollisesti nokkoskuidusta tai hampusta valmistettu tiivisteprikka. (URL: http://mis.historiska.se/mis/sok/exhib.asp?sm=11_0&uid=29031&id=51518). Ks. myös Lang 2007, Zori 2007, Michelson 2008, ja Bill 2009.

Ylh. vas. käsipora, jonka litteässä päässä on ollut kouraan sopiva puukahva. Oik. eteläiseltä saarekkeelta kivien välistä löytynyt vanha avain. Rautaisten levylukkojen ja avaimien oletetaan yleistyneen rannikkoseudulla 1500-luvulta lähtien, jolloin lukkoja ryhdyttiin tuomaan Saksasta Ruotsiin ja edelleen Ruotsista Suomeen. Samaan aikaan oli käytössä puukotelokukot. Myöhemmin yleistyivät kuvan mukaiset isolehtiset ja putkivarrelliset avaimet (Kolehmaninen 1988). Vastaavia putkivarrellisia avaimia on kuitenkin Englannissa ajoitettu jo 1200-luvulle, joten Ahvenkosken avain saattaa ajoittua jopa 1300-luvulle ja viittaa joka tapauksessa satamassa sijainneeseen rakennuksen (mm. Ottaway & Rogers 2002). Saarekkeen länsireunan tasanteelta (Z:3 m) löytyi symmetrisen, pahoin korrodoitunut rombimainen nuolenkärki, jonka lehden harjanne on edelleen tunnistettavissa. Kärki kuuluu typologiseen ryhmään 3BIX ja niitä on löydetty n. 10 kpl vuoteen 1979 mennessä, joista 4 kuuluu rautakauden nuorimpaan ryhmään, mutta 6 on löydetty Kurkijoelta, Janakkalasta, Liedosta, Pihtiputaalta ja Pudasjärveltä, joissa esiintyy myös ristiretkiajan ja keskiajan esineistöä (Hiekkanen 2011). Satamasta tavattiin myös muutamia veneen keulatieviin lyötäviä kiinnityslenkkejä sekä rautaisia koukkuja (KM 40016). 



Ylh.vas. muinaissataman pohjoisrantaan hakattu V7/E18 moottoritielinja, keltaisella ruudulla rajatun Pajamäen ahjon ympäriltä metsä kaatui maanantaina 19.9.2011 ja lopullisesti kohde tuhoutui viikoilla 44–48 samana vuonna. Oik. Pajamäki 15.4.2012, alh.vas. meluvalli ja metsätie Pajamäen kohdalla 31.3.2013 ja oik. 19.8.2013.

0

Ahvenkosken muinaissatamassa merenpinta oli esiviikinkiajalla noin 2,5 m mpy nykyistä korkeammalla, joten isommatkin alukset uivat Pajamäen rantaan. Veneniittien mittasuhteiden perusteella satamassa on voitu korjata isohkoja, jopa 10m pituisia aluksia ja uloimpien saarten laitureihin uivat jopa 15–18 metrin pituiset alukset (kartta.jpg). Mahdollisesti lohta rahdattiin 1200-luvulla koggeilla? Keskiajalle tultaessa suurimpaan saareen johti maan kokoamisen myötä kannas ja suurimmat alukset kiinnittyivät saaren itä- ja länsireunoille. Jokisuistossa esiintyy useita arkeofyyttejä ja harvinaisuuksia, kuten hukkariisi (Leersia oryzoides) ja vanha lääkekasvi rantapunalatva (Eupatorium cannabinum). Ilmeisesti jo varhaiskeskiajalla 1200-luvulla tai viimeistään 1300-luvulla Pajamäelle johtavaa uomaa jouduttin ruoppaamaan syvemmäksi ja uoma on vieläkin osittain tunnistettavissa. Polkuja pitkin pääsi yläjuoksulle Merikoskelle, Savukoskelle ja Kuuskoskelle. Moottoritien, meluvallin ja metsätien alle jäivät rannanpuoleiset osat (Ilmakuva: Liikennevirasto/Lentokuva Vallas Oy.

Tuhoutuneen Pajamäen metsätien ja meluvallin luiskoista löytyi vuoden 2013 kuluessa lisää kuonaa, puukonteriä, väkipuukon katkennut kärki, nauloja, yksi taltan tai puukon rautahela, rautainen vyönsolki (KM 40016:1), jäänauloja, veneniitin prikka, palanutta puuta ja lyijyä. Mielenkiintoinen on myös pala siannahkaa, jonka läpi on lyöty iso rautanaula. Pala voi olla peräisin pajan palkeista.

Lohikalat, ankeriaat, nahkiaiset ym. kalat, ovat houkutelleet Ahvenkoskelle ja yläjuoksun koskipaikoille kalastajia kaikkialta ja kaikkina aikoina, mahdollisesti Hämeestä, Karjalasta, Virosta, Ruotsista ja myös  kuempaa Baltiasta ja Itämeren eteläosista, sekä viikinkiajan Skandinaviasta. Paikallisten talonpoikien ja kalastajien kannalta yhteisöllisyys, yhteiset intressit, ystävyys, uskollisuus ja sukulaisuus vakiinnuttivat eri puolilta saapunutta uudisasutusta Ahvenkoskelle (Heikkilä 2012). Talonpoikienkin, kirkon ja kruunun välille syntyi joskus myös kalastukseen liittyviä kahnauksia, kartanoiden, kaupunkiporvarien, kirkon ja kruunun ryhtyessä valtaamaan talonpoikien ikiaikaisia apajia.

    Osa satamassa toimineista ihmisistä oli nuolenkärkien perusteella aseistettuja. Lohitynnyreitä ja niiden kuljetuksia – aikansa arvokuljetuksia – oli  suojeltava maa- ja merirosvoilta. Uusimman nimistötutkimuksen mukaan Ahvenkosken ruotsinkielinen ja alkuperäinen nimi Abborrfors, kuten Kymijoen Kymmene, viittaavat poikkeuksellisesti rautakautiseen skandinaaviseen nimistöön ja satunnaisten viikinkien vierailujen sijaan jopa pysyvään skandinaaviseen asutukseen alueella jo noin 550–800-luvuilla (Heikkilä 2014). Matkaajienkin oli toki välttämätöntä poiketa silloin tällöin täydentämään vesi- ja ruoka-astiansa. Ahvenkoskelta saattoi alukseen lastata lohta, ankeriaita, nahkiaisia, juomavettä ja ja valita mukaansa yläjuoksulta toimitettuja turkiksia (vrt. Mägi 2013, 2011, 2010, 2004; Peets 2013, 2003; Lavento 2015, 2012, 2009 ja 2005; Miettinen 2012; Halinen 2015; Heikkilä 2012; Heinonen 2012 ja 2011; Ilves 2012; Tuovinen 2011; Koivisto 2012 ja 2011; Salminen 2014, 2011 ja 2010; Alenius 2011; ja 2003; Haggrén 2015, 2009; Jansson 2009; Kaukiainen 2008; Asplund 2008; Lang 2006; Pukkila 2003; Raninen 2015; Salo 2003; Huurre 1979; Wessman 2015).

    Kalastus Kymijoen koskipaikoilla ja Ahvenkosken muinaissataman sijoilla on jatkunut näihin päiviin asti. Viimeisin ”kulta-aika” koettiin vuosien 1919–1932 kieltolain aikaan, jolloin pirtun salakuljettajat rantautuivat Haasianiemeen, kilometrin verran sivuun vilkkaasta Markkinamäestä. Rannassa pirtu jaettiin edelleen 10 litran kanistereista, eli ”kympeistä” pienempiin nk. ”lekkereihin”, joita kuriirit salakuljettivat vaatteidensa alla sisämaahan ikivanhoja polkuja pitkin. Alakuvassa Haasianiemestä kätkettyinä löytyneet pirtukanisterit ja lekkerit. Toisen lekkerin vierestä löytyi markan kolikko vuodelta 1931, joka ajoittaa salakuljetustoimien ajankohdan.

Ahvenkosken Haasianiemen Pajamäeltä 9.5.2011 löytynyt keihäänkärjen katkelma.


NSU?