Pyhtään Munapirtistä johtaa kohti pohjoista kymmenien kilometrien pituinen hiekkaharju, joka alkaa Munapirtistä ja jatkuu Korsnäsin viikiniaikaisen leiripaikan ohi kohti Susikopinharjun kivikautisia asuinpaikkoja, ulottuen Tammijärven etelärannalle ja edelleen Hevosaaren kautta Niemistön ja Hämeenkylän läpi aina Elimäen Nikkerinmäelle saakka. Hevossaaren ja Niemistön välissä sijaitsee Riissalmi, jonka läheiseltä Nutanesin niemeltä on 300° panoraamanäkymä koillisesta Tammijärveltä Kymijoen alajuoksun kautta luoteeseen Teutjärvelle.

    Työryhmä löysi syksyllä 2012 harjulle tehdystä koekuopasta saviastian palasia, kivilaji- ja kvartsi-iskoksia, damaskoituja veitsen teriä, kuonaa, mahdollinen sulatusupokkaan katkelma, sekä toukokuun 2013 alussa tehdyissä jälkitarkistuksissa pienen veitsen (KM39460:2), jäähokin (KM 40017:1), sekä kuvan pronssisen nystyrä- ja viivakoristeisen kolmiojalkasoljen (14 x 34 x 67,5 mm/17,2 g). Kovassa yli 1000C° kuumuudessa sintraantunut katkelma voi viitata pajatoimintaan ja pronssin valamiseen in situ. Kansainvaellusajan loppupuolelle ja merovingiajalle (n. 500–800 jaa.) ajoittuvia vastaavan tyyppisiä upokkaiden fragmentteja on löytynyt mm. Itä-Virumaalta, ei kuitenkaan aivan rannikolta, vaan Lemmakun kylästä, Peipsjärveen laskevan Rannapungerja joen varrelta  (Tvauri 2012), sekä useilta merovingi- ja viikinkiaikaisilta asuinpaikoilta Scandinaviasta, mm. Norjan Kaupangista (Pedersen 2016). Kyse voi olla myös raudankäsittelyyn, esim. damaskointiin (veitset?) käytetyn ahjon sintraantuneesta savisilauksesta. Asian vahvistaminen edellyttäisi SEM/EDX- tutkimuksia, joka voisi paljastaa pronssinsulatukseen viittaavia Cu, Sn ym. jäämiä. Lähistöllä sijaitsee useita raudanvalmistusalueita, joista Laitsalmi on ajoitettu vanhemmalle roomalaisajalle ja Koirankallio esiroomalaiselle rautakaudelle.

     Keskimmäisessä kuvassa näkyvässä damaskoidussa veitsessä on rautainen etuhela. Samantyyppinen rautainen hela löytyi Karjaan Hönsåkerskullenin veitsenterästä (KM 11138:520), joka on ajoitettu kansainvaellusaikaan 400–575 jaa. Nutanesin saviastianpalasten  sekoite on rautakautista. Alajuoksulta noin 4 km päässä sijaitsevalta Koirankalliolta on löydetty mm. Sirnihtan ja Luukonsaaren keramiikkaa, sekä käyttämättömiä pronssinsulatusupokkaan katkelmia. Sen sijaan Nutanesin katkelma on käytetystä upokkaasta. Laitsalmen pronssiesineen katkelma saattaa liittyä valuja varten kerättyyn kierrätysmetallin kokoelmaan (Lavento 2015; Jäppinen & Nygård 2013; Miettinen 1997, 2003 ja 2012, ).    

Kymijoki/Nutanesi

Rautaisella riippuneulalla varustettu kolmiojalkasolki (KM 39460:1) ajoittunee vanhemmalle kansainvaellusajalle noin vuosien 400–600 jaa väliin (alla). Vastineita on löydetty pääasiassa Vaasan seudulta ja Hämeen pohjoisosista (mm. KM 9250:2). Solkien on katsottu edustavan ”suomalaista muotoilua”, mutta arkeometallurgisia todisteita kyseisen solkityypin valamisesta ei toistaiseksi ole löytynyt (Lehtosalo-Hilander 1984; Kivikoski 1947, 1955, 1973, Abb.219). Samantyyppisiä solkia on löydetty myös Balttian maista ja Ruotsista. Solki on ensimmäinen Kymenlaakson eteläosista löytynyt pronssisolki kansainvaellusajalta.

    Putosiko solki hämäläiseltä lohenkalastajalta, joka oli ehkä muuttanut Nutanesiin kalastajaksi, tai vieraili kalastustukikohdassa keskikesällä lohien aloittaessa nousun Kymijoen ylävirtaan? Yksi mahdollisuus olisi pohtia koruja haluttuina artefakteina kauppatavarana, joita kauppiaat ovat tuoneet seudulle ja että siksi koruilla ei ehkä olisi mitään tekemistä heimojen liikehdinnän kanssa asuinpaikoilta toisille? Liittyykö solki kenties kansainvaellusajalla eläneen lohiylimyksen koristautumiseen? Koska samasta kohteesta löytyy pronssinsulatukseen liittyvien muottien/upokkaiden kappaleita herää kysymys, onko solki kenties valettu Nutanesissa? Soljen löytöpaikalla on myös muutama erikoinen painauma, joten rinteessä saattaa sijaita myös hauta, tai kalmisto. Näköetäisyydellä Teutjärven koillisrannalla sijaitsee Hämeenkylä, jonne on arveltu muuttaneen kiinteää hämäläisasutusta Birger Jarlin vuonna 1239 tekemän ristiretken jälkeen.

Rautakautiset veitset ovat ahjohitsattuja (damaskoituja) riippumatta siitä, onko terässä käytetty hiiletöntä rautaa, terästä, tai molempia, sillä ahjohitsaus oli ainoa sepän käyttämä menetelmä, jonka avulla sienimäinen kuoppa- tai torniuunissa syntynyt rauta saatiin puhdistettua kuonasta. Taottaessa aihio tiivistyi ja siitä tuli rakenteellisesti vahvempi. Usein kiinteän raudan sisään jää jo raudan valmistusvaiheessa kuonaa, josta osa jää litistyttyään lamellien väliin, eikä välttämättä enää poistu taottaessa. Kuonan määrä terässä saattoi entisestään lisääntyä ahjohitsattaessa, joka riippui sepän taidoista suojata pinnaltaan sulassa tilassa olevan rauta/teräspala esim. kvartsihiekalla. Useissa Kymijokilaaksosta viime vuosina löydetyistä teristä on löytynyt edellä mainitunlaisia primaarisisia kuonasulkeumia. Jos seppä ei onnitunut suojaamaan terä.aihiota, saattoi hitsaussauma jäädä osin avoimeksi, jota kautta korroosio pääsi etenemään nopeasti terän ytimeen. Saumaan saattoi hitsatessa jäädä myös sulanutta tai sulamattomia hiekanmurusia (ks. alla vasen kuva), joka aiheuttaa terää taottaessa tai viimeistään karkaistaessa repeämiä.


Pyhtään Munapirtistä johtaa kohti pohjoista kymmenien kilometrien pituinen hiekkaharju, joka jatkuu Korsnäsin viikiniaikaisen leiripaikan ohi kohti Susikopinharjun kivikautisia asuinpaikkoja, ulottuen Tammijärven etelärannalle ja edelleen Hevosaaren kautta Niemistön ja Hämeenkylän läpi aina Elimäen Nikkerinmäelle. Hevossaaren läpi kulkeva polku on merkitty 1700-luvun kartoissa harjun laelle, mutta rautakaudella polku näyttäisi kulkeneen joenrannassa Hevossaaren eteläreunaa pitkin.

    Työryhmä havaitsi laserkeilauskartasta n. 20 m korkeuskäyrällä tasanteen ja kaksi painaumaa. Ensimmäinen noin 4 x 4 m symmetrinen painauma on kaivettu loivaan rinteeseen, jossa mahdollisen hirsirakenteen kaakkoinen nurkka on koholla. Noin 15 metrin päässä sijaitsevaan suurempaan 4 x 10 m painanteeseen tehdystä koekuopasta löytyi palaneita luunkappaleita. Yksi niistä tunnistettiin Helsingin yliopiston tutkimuksissa ison sorkkaeläimen, todennäköiseksi hirven (Alces alces) Metatarsaali/Metacarpaali (Mc/Mt) distaaliseksi fragmentiksi, joka on läheltä sorkkaa. Täysin varmasti ei voida sulkea pois myöskään nautaa. (Salo 2013). Työryhmä teetti luusta AMS ajoitustutkimuksen (Hevossaari_AMS_II), joka osoittaa vuosia 1039–1215calAD (Poz-60527/Goslar 2014).

Kymijoki/Hevossaari

Koekuopasta löytyi myös kupariastian kappale, joka lienee halkaisijaltaan noin 20 – 30 cm astiasta, johon pohja on liitetty hakasaumatekniikalla, mutta sivun pystysauma on juotettu sisäpuolelta nk. puskusaumaan. Pala on repeytynyt irti ja siinä on myös kolme puukolla tai kolmiomaisella pistimellä lyötyä reikää, sekä litistämisestä syntyneitä iskujälkiä ja taitoksia. Osasta repeämiä voi päätellä, että levyä on tavuteltu edestakaisin, kunnes se on murtunut. Suurin osa vastaavista löydöistä on tavattu kalmistoista. Astian ajoitusta on yleensä arvioitu löytöyhteyden, typologian ja astian valmistustekniikan valossa. Koska kyseessä on vain kappaleiksi hajoitetun astian pala, on tyydyttävä viimeksi mainittun.

    Astian levynpaksuus on noin 0,8–1,0mm ja pohja on kiinnitetty kaksipuolisella hakasaumatekniikalla, kun taas runko/laita on kiinnitetty juottamalla nk. puskusaumaan, joka on rosoinen ja koholla vain 0,5–1,0 mm, joten seppä juotti sauman ehkä sinkkisekoitteisella kuparipurulla, joka suli saumaan ahjossa kuumentamalla. Toinen mahdollisuus ja jo roomalaiselta rautakaudella tunnettu tapa oli valaa saumakohta savimuottiin ja kaataa ylikuumennettu juotesula muotiiin, jolloin se juoksi saumaan. Hakasaumatekniikan on oletettu levinneen Pohjois-Eurooppaan roomalaisen rautakauden loppupuolella ja Skandinaviaan sekä Baltiaan viimeistään kansainvaellusajalla, joten kyseessä voi olla myös Gotlannissa tai Virossa valmistettu astia. Ukrainasta on tavattu 300–400-lukujen taitteesta esimerkkejä, joissa hakasauma on juotettu kiinni. Liitostapa esiintyy pohjoismaisessa esineistössä aina 1200-luvun taitteeseen, jonka jälkeen juotostekniikka ilmeisesti unohdettiin ja saumat kiinnitettiin joko niittaamalla tai taitettavalla paltesaumalla (Latvala 2000 ja 2014).

    

Ilman arkeologisia tutkimuksia on mahdollista esittää vain suuntaa antavia arvioita ja niitäkin lähinnä harrastajien esittämien kysymysten muodossa: onko kohteessa roomalaiselle rautakaudelle tai kansainvaellusajalle ajoittuva hauta, pienialainen asuinpaikka, vaiko väliaikainen kalastusleiri? Koekuopasta löytyi myös kolme pienempää kuparilevystä taiteltua fragmenttia, joista yksi muistuttaa astian korvaketta, jollaiste on tyypillisiä ns. vestlanninkattiloissa, mutta joka olisi kestäväksi korvakkeeksi aivan liian ohutta materiaalia. Kyseessä voikin olla kolmiomainen ohuesta levystä taiteltu koru, kenties korvakorun katkelma vainajan koristelemiseksi? Vai taivuteltiinko rikotun astian palasista rautakaudella uistimia?

    Alla oleva ylempi kaksiteräinen nuolenkärki on säilynyt korroosiolta poikkeuksellisen hyvin (KM 40019:1), vaikka kummassakaan tuskin on paljoakaan metallista rautaa jäljellä. Säilyvyyttä on ehkä edistänyt se, ettei Hevossaaren hiekkarinteille ole koskaan kehittynyt paksua multa/humuskerrosta, jolloin maaperän typenmuodostus jää vähäiseksi? Hiekkasen luoman nuolitypologian mukaan nuolenkärki edustaa tyyppiä 3BIX ja sitä on todennäköisesti alettu valmistamaan vasta 1100-luvulla ja ammuttu käsijousella kunnes jalkajousi syrjäytti käsijouset. Nuolenkärki on mahdollisesti suunniteltu eläinten sijaan ihmisen tappamiseksi  (Hiekkanen 2016). Alempi nuolenkärki on yleisempää tyyppiä ja sitä esiintyy sekä irtolöytöinä että kalmistoissa merovingiajalta ristiretkiajalle ja mahdollisesti keskiajalle. Samaa 3BIX tyyppiä edustava, mutta lyhyempiteräinen nuolenkärki löytyi kesällä 2016 alajuoksulta Lavikon saaren länsirannalta (alinna):

Samalta löytöpaikalta koekuopasta löytyneet kampaleimatun ja pienikokoisen saviastian palaset voivat kuulua eri kontekstiin. Samasta koekuopasta, mutta lähempää pintakerrosta löytyi isohko tummunut luunpala, josta työryhmän teetti AMS- ajoitustutkimuksen, joka viittaa samalla tasanteella aterioidun myös 1300-luvulla (Goslar 2013/Poz-57348). Astianpalojen ympärillä oleva rasvainen maa-aines oli värjäytynyt tummaksi. Sekoitteessa on kvartsinmurusia ja astia on koristeltu siksak- kampaleimoin, jollaista koristelua on tavattu kivikaudelta lähtien aina esiroomalaisen rautakauden loppupuolelle ajoitetuilta asuinpaikoilta ja kalmistoista mm. Tallinnan läheisestä Rannamóisa I:n kalmistosta, Harkun turvesuosta, Länsi- ja Luoteis-Virosta sekä Liedon Vanhalinnasta. Koristelutapaa pidetään kyseiselle aikakaudelle erikoisena ja harvinaisena, jonka esikuvan oletetaan levinneen jostain Itämeren kaakkoisrannikon esiroomalaisen rautakauden keramiikkakeskuksesta (Lang 2013; Kriiska & Tvauri 2007; Luoto 1984).


Laitsalmen rautakuonaesiintymä (KM 40217) löydettiin kesällä 2013, tutkittaessa metallinilmaisimella Kymijoen läntisen jokihaaran yläjuoksun koskipaikkojen hiekkatasanteita Hevossaaren kaakkoispuolella. Kuonakerrostuman alta n. 30 cm syvyydestä puhtaan hiekan pinnalta löytyi muutamia hiilenmurusia, jotka liittyivät löytöyhteyteen ja joista työryhmä teetti lokakuussa 2013 AMS ajoitustutkimuksen puolalaisessa Poznan ajoituslaboratoriossa, joka osoittaa kuonan syntyneen nuoremmalla roomalaisella rautakaudella vuosina 59 – 180AD ajanlaskun jälkeen (Goslar 2013/Poz-57350). Käyräselkäistä (kaarevahamarainen) veistä (KM 40172) on ehkä käytetty kalanperkauksessa ja sille löytyy vastineita mm. Jäbarasta Virumaalta (Lang 2007; Peets 2003; Laul & Tónisson 1991) sekä Maarian Kärsämäestä (KM 13075:136). Terän malli tuli ilmeisesti käyttöön jo vanhemmalla roomalaiselta rautakaudelta (Ruusuvuori 2009). Kuvan pronssiesineen katkelma lienee rannekorusta tai ehkä kaularenkaasta? Onko katkelma syntynyt paikanpäällä ja/tai kuuluiko se sulatus- ja taontatöitä tehneen sepän raaka-ainekokoelmaan? Värimetallien katkelmien oletetaan olleen rautakaudella myös rahan arvoa vastavaa vaihtotavaraa.  Noin puolentoista kilometrin päässä Nutanesissa havaittiin kuonaa, joka muistuttaa pronssinsulatuskuonaa, kuten myös Tammijärven itärannalla Majaniemestä aikaisemmin löytynyt kuona. Samoin läheiseltä Koirankalliolta tunnetaan pronssinsulatusupokkaan palasia (Miettinen 1988). Laitsalmen raudanvalmistuskuona on samaan tapaan pilkottu pieniksi paloiksi kuin Bölessä, Viirankoskella, Koirankalliolla, Länsikylässä ja Kärsäharjullakin. Syksyllä 2016 Museovirasto teki kohteessa tarkastuksen, sillä alueelle on tehty lähiaikoina avohakkuu ja hakkuualueelle, raudanvalmistusalue mukaan lukien on kaivettu laikutuskuoppia. Kahdesta laikutuskuopasta löytyi tarkastuksen yhteydessä kolme kvartsi-iskosta, joka osaltaan tukee rautakymi-työryhmän teettämän ajoitustutkimuksen tulosta.

Kymijoki/Laitsalmi

    Rikottiinko astia mahdollisesti hautausrituaalin tm.s uhrimenojen yhteydessä? Asetettiinko astianpala haltijalle, joka saattaisi takoa palasta uuden astian (Sarmela 1987, 1994; Latvala 2000)? Ehkä pala asetettiin vainajan mukaan tuonpuoleisen astiatarpeiksi? Ilmeisesti saman astian reunaa kohti paksuneva irti repäisty reunapala löytyi noin 20 m päästä ylärinteestä. Profiililtaan pala paksuni reunaa kohti, joka on järkevää astian jäykistämiseksi muotoonsa. Muista kappaleista ei saatu havaintoja.

Hevossaaresta ja muista Tammijärven eteläpuolen suistoalueelle sijoittuvista pienialaisista kohteista tehdyt havainnot viittaisivat jatkuvuuteen Kymijokivarressa rautakaudelta keskiajalle. Havaintoja on niin runsaasti, ettei ole järkevää yrittää perusteltella niitä anomalioilla. Ympärivuotisesta toiminnasta ja mahdollisesta talvikalastuksesta kertovat lukuisat jäähokit ja yksi Hevossaaren tasanteilta löytynyt rautainen jäätuura. Laitsalmen ajoitustuloksen ja Koirankallion kuonatutkimuksen perusteella jokisuistossa harjoitettiin myös raudanvalmistusta ennen ja jälkeen ajanlaskun alun. Alakuvien kätkettynä löydetyt pitkävartiset sepänpajan tulilapiot ja mahdollisesti raudan pilkkomiseen käytetty putkikirves voivat ajoittua roomalaiselle rautakaudelle tai kansainvaellusajalle (Pleiner 2006). Läheisen salmen toiselta puolelta löytynyt kolmiojalkasolki ajoittuu puolestaan kansaivaellusajalle noin 400–500-luvuille, kun taas Hevossaaresta kahdesta luunpalasta saadut ajoitukset osuvat viikinkiajan loppupuolelta 1000-luvulta noin 1300-luvulle (ks. kaavio alla). Yksi viereisestä Puntinsaaresta löytynyt panssarinuolenkärki ja hevostarvikkeet voivat viitata myös merovingiaikaan. Nutanesin tasanteelta löytyi myös kuvan jäähokki, joka viittaa hevosen kuuluneen Nutanesin kotieläimistöön jo kansainvaellusajalla, vaikka hevostarvikkeiden on tulkittu ilmestyvän arkeologiseen löytöaineistoon pääasiassa vasta merovingiajalta lähtien (Raninen & Wessman 2015). Kesällä 2016 Hevossaaresta löytyi kaksi mahdollista raudanvalmistusaluetta lisää.

Noin 1,5 km Paaskoskesta luoteeseen Suomenkylän kosken pohjoispuolella Forsåkernin suojaisen lahden rinteessä on kalastettu kivikaudelta lähtien. Uloimman hiekkasaarekkeen kärjessä vanhalta nuotiopaikalta löytyi 2013 messinkinen neulaputki, jolle on löytynyt vastineita (KM 2002049:70) Pernajan Torsbyn kylän Sigfridsin tilan kaivauksilta (Pellinen 2002). Torsbyssä oli vuonna 1560 kuusi taloa, jotka maksoivat veroa ja Sigfridsin tila oli kantatila no 2. Molemmissa on koristeena käytetty punsselilla lyötyä, viikinkiajalta periytyvää nk. ”häränsilmää” sekä painosorvattuja uria. Tarkka ajoitus puuttuu, mutta tutkijoiden mukaan Pernajan neulaputket voisivat ajoittua 1500-luvun lopulta aina 1800-luvulle (Tomanterä 2013).

    Forsåkernin alueelta löytyi myös sirppi, kaksi viskaria ja veneen rautaniittejä. Keväällä 2014 tehdyissä tarkistuksista samalta alueelta löytyi metallinilmaisimella rautaneulalla varustettu, mahdollisesti merovingiajalle ajoittuva hevosenkenkäsolki (pronssia), jonka kehällä on sisiliskoa muistuttava koriste? Noin 70 m päässä soljen löytöpaikasta itäkoilliseen sijaitsevan mäennyppylän laelta todettiin mielenkiintoinen kivilatomus, joka vaikutti mahdolliselta lämmitysuunin jäänteeltä, joka kuitenkin tuhoutui seuraavana vuonna uuden kesäsmökin rakentamisen yhteydessä.

Kymijoki/Forsåkern

Myös Puntinsaaren ja Hevossaaren välissä sijaitsevassa Iivarinsaaressa on merkkejä kahdesta tai useammasta asumuspainanteesta pohjoisosan kapealla hiekkakannaksella (k. 20m). Mielenkiintoinen on saaresta löytynyt pienikokoinen ylemmän kuvan aaltoreunakenkä (KM 40216), joka muistuttaa Ahvenkosken satamasta löytynyttä hevosenkenkää (alempi kuva).  Korroosio-asteen perusteella kengät voisivat ajoittua varhaiskeskiajalle tai jopa rautakauden lopulle. Kärkeä kohti suippenevan mallin perusteella kengät on taottu ehkä samassa pajassa, kenties Kymijoen läntisen jokihaaran alueella? Ahvenkosken kengässä vain toinen pää on taivutettu ulos. Vastaavia pienikokoisia kenkiä on tavattu mm. Ahvenanmaalta.

    Kymijokisuistosta löytyneissä muissakin esineissä on merkille pantavaa, että alajuoksulla ja deltan alueella esineet ovat yleensä pahoin korrodoituneita ja hauraita, mutta yläjuoksulla prosessi on ollut huomattavasti hitaampaa. Osin se johtunee maaperän erilaisista ominaisuuksista, kuten typpipitoisuudesta ja happamuudesta sekä mahdollisesti Ahvenkosken Haasianiemen sataman osalta vuosisatoja jatkuneesta lohen suolaamisesta?

Kymijoki/Iivarinsaari

Klåsarön Välisaaresta jo 1990-luvun alussa havaittu rautakuona-esiintymä, jota esiintyy usean neliömetrin alalla. (Linkki: alkuaine- ja ajoitustutkimukset).

    Klåsarön lohikosket olivat kalastajien suosiossa jo kivikaudella ja pysyvämmässä käytössä todennäköisesti pronssikaudelta lähtien, kuten läheinen Koirankallion jokihaaran Paaskoski. Sepän takomille atraimille, puukoille, patojen sidosraudoille ym. on ollut kysyntää rautakaudelta lähtien. Aikaisemmin Kymijoen länsihaaran oletettiin kuuluneen 1300-luvulla Padisen virolaisluostarin lohenkalastusalueisiin, johon myös paikan nimen on arveltu viitanneen. Tästä ei ole kuitenkaan löytynyt todisteita ja viime vuosina teoria onkin keskiaikatutkijoiden taholta kyseenalaistettu (Salminen 2013). Klåsarön kaakkoisen jokihaaran lohenkalastus onkin kuulunut 1300-luvulla asemies Bo Jonssinin läänityksiin, jonka tämä lahjoitti 26pv helmikuuta 1380 päivätyllä lahjoituskirjalla Vadstenan luostarin "ikiaikaiseen" omistukseen (Riksarkivet SDHK-nr:11693). Mahdollisesti jo silloin luoteenpuoleisessa jokihaarassa sijaitsi paikallisten talonpoikien kalastamot ja vesimylly. Ainakin 1700–1800-luvuilla saaressa sijaitsi aika ajoin vesivoimalla toimivia myllyjä sekä lohipatoja. Vuonna 2013 tehtyjen havaintojen perusteella on syytä pohtia myös vanhempia ajoitusvaihtoehtoja, sillä joen luoteisrannalla on löytyneiden esineiden ja keramiikan perusteella roomalaiselle rautakaudelle ajoittuva asuinpaikka (ks. alla Puntinsaaren sirppi).

Kymijoki/Klåsarö

Vaaleita primaarisia ja kuusimaisiksi kasvaneita wüstiittikiteitä fajaliittikiteitä lasimaisessa massassa. Kuonassa on runsaasti kaasuhuokosia. Vaaleat wüstiittitendriitit ovat asettuneet kuusimaiseen asentoon, joka on ominaista etupäässä pelkistysprosesseille. Mikäli kuona on raudanvalmistukuonaa, on malmin rautapitoisuus ollut heikko.

Kaavio 1. Klåsarön, Viirankosken, Ahvenkosken ja Koskenkylän Mn pitoisuudet ovat koholla, joka on tyypillistä raudanvalmistus-

kuonalle. Koskenkylän kuonan Ca ja Mn pitoisuudet ovat poikkeuksellisen korkealla, josta viittaisi masuunikuonaan. Kaikista näytteistä Viirankoski ja Koirankallio klusteroituva yhteen (Oinonen 2013). Molempien kohteiden ajoitushypoteesina pidetään roomalaista rautakautta. (Kaavio: JJ/2013)

Klåsarön pohjoispuolella sijaitsevan Puntinsaaren ympäri Kymijoki virtaa kaikkiin muihin ilmansuuntiin paitsi ei kohti pohjoista, muodostaen länsirannalla Paaskosken, itärannalla kaninpaskan kapeikon ja etelässä Klåsarön kosket. Myös Kaninpaskan jälkeen aukeavan Hattarjärven jälkeen tulee Sortteerinkärjen ja Kivinokan välinen kapeikko, joka on epäilemättä ollut yksi jokisuiston parhaimmista kalapaikoista. Työryhmä etsi kahden vuoden ajan merkkejä rautakautisesta asutuksesta saarella ja löysi vuosien 2012–2013 aikana useita todennäköisesti väliaikaisempia leiripaikkoja, tulirautoja, kuonaa ja jäähokkeja. Kesällä 2013 Sortteerinkärki tutkittiin uudelleen sillä kaikki olosuhteet viittasivat kohteen sopivan parhaiten pysyväksi asuinpaikaksi.

    Saaren itäosassa kaakkoon viettävältä tuulensuojaiselta tasanteelta paikallistettiin muutama hyvin heikko signaali metallinilmaisimella, jotka olisi toisenlaisessa ympäristössä voitu tulkita maahäiriöiksi. Hiekan seasta n. 25–30 cm syvyydeltä löytyi varhaiselle rautakaudelle tyypillisiä esineitä, kuten pienikokoinen sirppi, siro partaveitsi, rautaisen rannerenkaan katkelma ja puukko (KM41030). Malliltaan vastaava sirppi on löydetty Gotlannin Vallhagarista, jonka on arvioitu ajoittuvan 100–500-luvuille. Myös niemen pohjoispuolisella tasanteelta löytyi mahdollisesti keskiaikainen ruokailuveitsi, jonka lahonnut puukahva oli kiinnitetty kolmella niitillä. Todennäköisesti Puntinsaaren etelärannalla Klåsaröa vastapäätä sijainneet asuinpaikat tuhoutuivat jo 1800-luvulla maatilan rakentamisen myötä, jota täydensi 1900-luvulla toteutunut mökkirakentaminen metsäteineen.

    Sirpille löytyy useita vastineita kotimaan lisäksi (KM 5851:74) myös mm. Virosta, Latviasta, Itä-Götlannissa, Upplandissa, Gotlannissa ja Tanskasta, jotka on ajoitettu noin 300 eaa – 300 jaa välille. Typologisesti sirppiä on kuitenkin yhtä vaikeaa yrittää ajoittaa kuin esimerkiksi kirvestä, sillä sama hyväksi havaittu tyyppi oli käytössä satojen vuosien ajan, esim. vielä 800–1000-luvun Birkassa (esim. Leopold 1975). Joidenkin käsityökalujen voikin sanoa olevan universaaleja ja muuttumattomia. Sirpillä leikattiin viljaa ruokatarpeiksi ja heinää kotieläimille, sekä ruovikosta kaislaa asumusten katteeksi.

Kymijoki/Puntinsaari

Vuosina 2014–2015 löytyi saaren länsiosista muinaisten polkujen varrelta mm. kolmihaarainen jääkenkä viikinkiajalta (KM 40565:1), sekä rautaesine (KM 40565:2), joka vaikuttaa lukkomekanismin osalta. Pieneltä n. 1 m2 alalta löytyi (Z=22,5 m) vähäinen määrä rautakuonaa, joka ulkoisesti vaikuttaa sekundaariselta ahjohitsauskuonalta, yksinaulainen viskari, sekä joitain fragmentteja. Kohde sijaitsee näköetäisyydellä Koirankallion raudanvalmistusalueesta. Vanha rautainen kirstunavain löytyi n. 5 m päästä kuonaesiintymästä. Lähistöllä sijaitsevalta tasanteelta löytyi lisäksi naulankatkelmia, tulirauta ja viskari (KM 40565:4).

Noin 100 m kaakkoon Koirankallion moniperiodiselta asuinpaikalta sijaitseva rautakätkö kahden kiven välissä (kork. 12,5m). Pienikokoisessa uunissa pelkistetty rautakimpale oli  kätketty kahden kivenväliin sellaisenaan ja peitetty savella. Kätkö lienee roomalaiselta rautakaudelta ja liittyy Koirankallion asuinpaikkaan, josta on tavattu mm. sulatusupokkaan kappaleita ja rautakaudelle tyypillistä keramiikkaa.

    Rauta on voitu pelkistää myös muualla, mutta suurempia kuonakasoja ei ole tähän mennessä havaittu rannikolla. Toisaalta työryhmän aiemmin tekemien raudanvalmistuskokeiden perusteella (Struka 2004–2006) pienikokoisten sulatussuunien kuonan tuotanto voi olla malmista riippuen hyvin vähäistä. Eräässä kokeessa kuoppauunissa pelkistettiin 1kg rautaa ja prosessi tuotti kuonaa vain noin 5 litraa. Arkeologit ovat arvelleet, että rautakauden sepät hävittivät kuonan suojellakseen ”maagisia” taitojaan, joka on siinä mielessä relevantti ajatus, että työmenetelmien salaaminen kollegoilta on kautta aikojen liittynyt seppien toimintaan (mm. Jäppinen 2009, 2014; Pleiner 2006, Peets 2003, Creutz 2003, Selirand 1978).

    Koirankallion rauta on pelkistynyt ja sulannut muodosta päätellen suuttimen alapuolelle uunin etuseinämään, mutta muodosta ei voi suoraan päätellä käytettyä uunityyppiä. Uunin pohjalla on kuitenkin käytetty litteää graniittilevyä, johon on sulannut puhallussuihkun jättämä syvennys (ks. alakuva), jossa isokokoisempi kappale on ilmeisesti osa laatikkouunin pohjakiveä ja pienempi suuttimen alle sulanutta rautaa.


Kymijoki/Koirankallio

Koirankallion 350 g rautakimpaleesta taitava seppä takoisi keihäänkärjen tai muutaman puukonterän. Uusi raaka-aine oli rautakaudella huomattavan arvokasta, joka selittänee parhaiten  motiivin kätkemiselle. Sulatustapahtuma tulenlieskoineen ja savuineen saattoi houkutella paikalle uteiliaita kauempaakin. Koirankallion rautanäyteestä yritettiin tehdä uudenlainen ajoitustutkimus, mutta tutkimus epäonnistui sillä kvartsiampulliin suljettu näyte räjähti kuumennettaessa. Tutkijat arvelivat syyksi raudan sisältämiä epäpuhtauksia, jotka aiheuttivat tuntemattoman reaktion mahdollisesti katalyyttinä käytetyn kuparioksidin kanssa, joka johti edelleen poikkeavaan paineennousuun ja ampullin räjähtämiseen (Ajoituslaboratorio/Oinonen 2012).   

    Alkuainetutkimuksen perusteella voidaan kuitenkin esittää, ettei sulatuksessa ole käytetty kalkkia, jonka pitoisuus on vain 10 ppt . Muut pitoisuudet: Cr, Cu, Pb, Mn, Ni, Si, S ja Ti klusteroituvat yhteen Viirankosken näytteistä saatuihin tuloksiin (Ajoituslaboratorio/Oinonen 2013), joka on mielenkiintoinen tulos sillä myös ajoitustutkimukset ovat yhteneväisiä. Mielenkiintoiseksi asian tekee myös se, että molemmat uunit sijaitsevat Z:12 m korkeuskäyrällä, joka sopii hyvin yleiskuvaan ainakin mikäli oletetaan, että jäähdyttämisessä ja karkaisusammutuksessa tarvittava vesi olisi sijainnut järkevän matkan päässä. Englannissa tehtyjen arkeometallurgisten tutkimusten mukaan Koirankallion kuona on raudanvalmistuskuonaa. Näyte koostu fajaliittikuonan lasimaisesta matriisista ja suurikokoisista wüstiittidendriineistä ja rakennen on homogeeninen. Poikkeuksena alue, jossa suuri wüstiittikeskittymä. Mangaanioksidin  0,6 paino-%  ja rakenne viittaa kuonan olevan raudanvalmituskuonaa (Blakelock2014). Tämä oli myös työryhmän arvio metallgrafisen tutkimuksen perusteella ennen Englannissa tehtyjä SEM/EDS tutkimuksia.

Kaakkoiselle tasanteelle tehtiin kaksi koekuoppaa (50x50cm), joista löytyi rautakautista naarmupintaista keramiikkaa sekä kvartsi- ja kivilaji-iskoksia, kaksi pientä veitsenterää, sekä mahdollisesti tiivistystaontaan käytetyn kivivasaran/nuijan katkennut puolikas. Koirankallion asuinpaikan kaivauksissa 1990-luvun lopulla löydettiin mm. Luukonsaaren asbestikeramiikkaa, sekä Sirnihtan ja Sarsan-Tomitsan tekstiilikeramikkaa, sekä neljän hajonneen pronssinsulatusupokkaan kappaleita ym., jollaista materiaalia on havaittu esiintyvän muidenkin varhaisten raudanvalmistuspaikkojen yhteydessä. Tuolloin tutkimuksia johtanut Kymenlaakson maakunta-arkeologi esitti, että kohde voi liittyä laajempaan asutusklusteriin ja kiinteästi alajuoksulla Pyhtään jokihaarassa sijaitsevaan Strukan röykkiökalmistoon (Miettinen 2012, 1998). Työryhmän tekemien tutkimusten myötä edellä mainittu teoria näyttää yhä todennäköisemmältä.

    Koirankallion asuinpaikka ja raudanvalmistuskohde vaikuttaa laajalta, noin 100 x 100 m laajuiselta. Kaakoiskulman alemmalla tasanteella valmistettiin rautaa maahan rakennetussa kuoppa- tai laatikkouunissa, jonka pohjana käytettiin laakakiveä. Vuonna 1997 tehtyjen arkeologisten kaivausten yhteydessä löytyi myös ylemmältä tasanteelta yksi pala rautakuonaa (KM 30662: 139), joka Luukonsaaren keramiikan ohella liittää Koirankallion esiroomalaisajan alun rannikon varhaiseen raudanvalmistuskulttuuriin (Miettinen 1997). Koirankallio liittyy näin ollen luontevasti Rautakymi- työryhmän paikallistamaan Tammijärven eteläpuoliseen, useita pienialaisia asuinpaikkoja käsittävään asutusklusteriin, jota voisi ehkä luonnehtia ilman tarkempia tutkimuksiakin roomalaisen rautakauden aikaiseksi kalastajakyläksi. Vasta tulevaisuudessa tehtävät arkeologiset kaivaustutkimusten myötä asiaan saadaan täysi varmuus.

Viikinkiaikainen petkele löytyi kätkettynä Ahvenkosen Markkinamäen kalliolle kahden suuren siirtolohkareen väliseen nk. puoliluolaan (k. 20m). Suuremman lohkareen jyrkkä seinämä viettää sisäänpäin. Terä painaa 351,2 g ja sen mitat ovat: pituus 163 mm, leveys 62 mm, suuaukon leveys 40 mm.  Esine on ehkä hiukan liian kapea ja pyöreä ollakseen piilupetkele, joten kyseessä lienee kuorimarauta tai kevyeen työstöön soveltuva telso? Esine oli kätketty laakakiven alle hiekkaan, noin 25 cm syvyyteen (KM39606:1). Matkaa Ahvenkosken satamaan n. 700 m ja Markkinamäelle 300 m. Viikingit käyttivät noin 1,5 metrin puuvarella varustettua petkelettä kuorimarautana (vrt. telso). Vastaava esine kuuluu mm. Räisälän Hovinsaaren Tontimäen löytöaineistoon (KM 2592:131, ks. myös Peets 2003).

    Lohkareen edustalla olevasta nuotionpohjassa havaittiin myöhemmin tehdyissä tarkistuksissa 10 saviastianpalaa, jotka ajoittunevat pronssikaudelle Kiukaisten kulttuurin, tai sen jälkeiseen aikaan (KM39606:2). Yksi pala on koristeltu matalilla kuopilla. Nuotiopaikalta löytyi lisäksi 2 kpl kvartsi-iskoksia (KM39606:4), sekä kivitaltan, tai -kirveen katkelma (KM39606:3). Paikalta löytyi myös ruotsalainen kolikko 1600-luvulta sekä muutaman metrin päässä etelään useita läpi korrodoituneita nauloja. Tarkkasilmäinen voi havaita lohkareen reunassa ihmiskasvoja muistuttavan muodon.

Kymijoki/Markkinamäki

Ahvenkosken sataman länsirannalta Markkinamäeltä löytyi 2000-luvun alussa puutarhatöiden yhteydessä rautakuonaa (Z: 5 m), jossa ruskean rautaoksidin alla näkyy vihertävää, yli 1300 C° lämpötilassa sulanutta kalsiumpitoista maasälpä- kvartsia. Kyse lienee pienikokoisessa kuoppa-ahjossa syntyneestä sekundaarisesta kuonasta, jota on hankalaa ajoittaa, sillä löytöpaikalla on voinut korkeusaseman perusteella olla toimintaa jo merovingi- ja viikinkiajalta lähtien. Samanlaista kuonaa esiintyy vastapäätä Merikosken ahjossa, joka on ajoitettu 1500-luvun alkuun (HELA-1322). Markkinamäellä pidettiin 1500-luvulle tultaessa vuosittaiset Pärttylin päivän markkinat, joita suurella todennäköisyydellä edelsi vastapäätä Båtvikenissä ja Haasianiemessä jo keskiajalla pidetyt vuosittaiset lohijuhlat markkinoineen (Salminen 2014) (ks. sivu Ahvenkoski). Noin 500 m länsilounaaseen Sipulikallion itä- ja länsireunalla sijaitsee lisäksi ainakin kaksi kivikautista asuinpaikkaa. Länsiosissa sijaitsi myös kaksi mahdollista kodanpohjaa, joista löytyi iskoksia, mutta kohde tuhoutui moottoritien alle vuonna 2012 ilman tarkempia tutkimuksia. Sipulikallion laella noin 60 mpy sijaitsee kiinnostavia kivimuodostelmia ja kaiverruksia, joiden merkitys on jäänyt arvoitukseksi. Alueelta voi erottaa ainakin yhden pyöreän röykkiömäisen kiviasetelman sekä yhden suorakaiteen muotoisen asetelman. (Ilmakuva: Mainostalo Dinero/ Tommi Hietomaa).

Länsikylän Myllykylässä sijaitsee mahdollisesti esi-roomalaisen rautakauden tai nuoremman roomalaisen rautakauden aikainen asuinpaikka, jossa on valmistettu rautaa kuoppauuneissa. Ilmeisesti kuvan keskeltä katkennutta putkikirvestä on käytetty kuonan pilkkomiseen, kuten Viirankoskellakin, jolloin kirves on murtunut. Esine löytyi pieniksi palasiksi pilkotun kuonan seasta. Englannissa tehtyjen arkeometallurgisten tutkimusten mukaan kuona on syntynyt raudanvalmistuksessa (Blakelock 2014). Korkeusasema k. 10–15 m viitaisi asuinpaikkaan varhaiselta rautakaudelta.

    Kuoppa- ja/tai laatikkouuneissa rauta saattoi pelkistyä ja sulaa hajalleen eri puolille uunia ja pieniä raudanpaloja etsiessään seppä joutui pilkkomaan kuonan, jonka jälkeen löytyneet raudanpalaset sulatettiin ahjossa suuremmaksi aihioksi. Ajatusta voisi periaatteessa tukea se, että sulanutta maasälpää ja kvartsia saattaa esiintyä myös sellaisissa sulkeumissa, joiden läheisyydessä ei voida havaita varsinaisen esineen takomisen yhteydessä syntyneitä sekundaarisia ahjohitsaussaumoja. Tämä voi johtua siitä, että primäärisen taonnan yhteydessä kuonaa ym. epäpuhtauksia poistettaessa aihion muokkausaste on niin suuri, että ensimmäiset yhteensulatuksessa syntyneet saumat häviävät taonnan aikan vähitellen kokonaan ja niiden havaitseminen valomikroskoopissa on hankalaa.

    Raudanvalmistusprosessissa ensimmäisenä sulanut kuona putosi uunin pohjalle esilämmityksessä syntyneen hiilipedin päälle, jolloin yhden kuonaan jäi jäljet isohkon hiilenpalan noin 25 lustosta. Luotettavan dendrokkronologisen ajoituksen lustojen vähimmäismääränä pidetään kuitenkin 50 lustoa (Zetterberg 2013).

Kymijoki/Myllykylä

Suurin osa Myllykylän kuonanäytteestä koostuu fajaliitista, joka on rakenteeltaan suurikokoista ja hajanaista. Näyte sisälsi läpikotaisin hienojakoisia kuusimaisia wüstiittidendriinejä. Mangaanioksidin 1,3% pitoisuus ja rakenne viittaavat kuonan olevan raudanvalmistuskuonaa. Oikeassa alakulmassa voi nähdä korroosion syövyttäneen lasimaisen matriisin pintakerrosta pitkän ajan kuluessa (Blakelock2014). Alla todennäköisesti rautakautinen pronssihelalla varustettu puukko samalta alueelta.

Pyhtään Kärsäharjun moniperiodinen asuinpaikka löytyi arkelogisessa inventoinissa vuonna 2008 (Pesonen 2008). Kohteesta löytyvä rautakuona viittaa rautakautiseen tai historiallisen ajan raudanvalmistukseen ja/tai pajatoimintaan. Kohteesta havaitiin myös kvartsi-iskoksia, palanutta luuta, sekä palaneen liuskekiven kappaleita. Kiveä esiintyy pääasiassa Keski-Euroopassa ja Karjalassa. Liuskekiveä on käytetty laatikkomaisissa raudanvalmistusuuneissa. Kuona on joiltain kohdin heikosti magneettista, joka on tyypillistä raudanvalmistuskuonalle, erityisesti uunin pohjakuonalle. Toisaalta myös romuraudan sulatuskuona on usein magneettista. Kärsäharjun kuonassa esiintyy pallomaista obsidiaania, jota syntyy yli 1100C° lämpötilassa.

Kymijoki/Kärsäharju

Yhdestä kuonanäytteestä (KM 37828) hiottiin ja kiillotettiin (o,1 Mu) mikroskooppitarkastelua varten pienet tasot magneettisiin kohtiin. Pinnat etsattiin seoksella Nital 1,5%/30s. Kuona on peräisin raudanvalmistusuunin, tai ahjon rungosta, sintraantumisasteesta päätellen läheltä nk. uunin kuumapistettä. Materiaali vaikuttaa hiilipitoiselta mustalta liuskekiveltä (saviliuske), joka on kovassa kuumuudessa sintraantumisen lisäksi lohkeillut lehtimäisesti. Kyseistä mineraalia esiintyy pääasiassa Keski-Euroopassa ja Karjalassa.

  Kuona on joiltain kohdin heikosti magneettista, joka on tyypillistä raudanvalmistuskuonalle, erityisesti uunin pohjakuonalle. Kuona sisältää sekä pallomaista, neulamaista, että levymäistä wüstiittiä (FeO), fajaliittikiteytymiä (Fe3O4), lasia ja siellä täällä pieniä määriä vähähiilistä metallista rautaa. Kuona voi sisältää myös magnetiittia värinsä perusteella, mutta sen selvittäminen tarkemmin edellyttäisi SEM/EDS- tutkimuksia, josta selviäisi magnetiitin pitoisuus, joka voisi edelleen paljastaa prosessin luonteesta ja hyötysuhteesta lisätietoa.

  Kuonassa esiintyy myös pallomaista obsidiaania, joka syntyy vain erittäin korkeissa lämpötiloissa. Perusmassa näyttäisi olevan amorfista matriisia. Liuskekiven sintrausaste ja kuonan kaasusulkeumat sekä huokoisuus viittaavat reilusti yli 1250C° lämpötilaan.

  Kuona vaikuttaa raudanvalmistuskuonalta magneettisuuden, vähäisen kvartsi- ja wüstiittipitoisuuden perusteella, mutta täysin varmaa arviota on mahdoton tehdä yhden näytteen perusteella ja ilman SEM/EDS tutkimuksia. Kuonanäyte ja löytökonteksti viittaavat yhdessä pienimuotoiseen raudanvalmistukseen liuskekiviuunissa, joka ei ole tyypillinen mineraali seudulla. Kuonan rautapitoisuus on pieni ja se voi olla syynä siihen, ettei kuona ole värjäytynyt korroosiossa ruskeaksi, joka voi edelleen viitata hyvin onnistuneeseen sulatukseen.

Noin 700 m päässä harjulta sijatsee Lökören röykkiökalmisto, jonka kivirakennelmat ajoittunevat roomalaiselle rautakaudelle. Korkeusaseman ja edellä mainittujen seikkojen perusteella Kärsäharju on mahdollisesti roomalaisen rautakauden aikainen asuinpaikka, joka liittyy muiden sivustolla esiteltyjen ajanlaskun alun tienoille ajoitettujen asunpaikkojen muodostamaan rannikon ketjuun Porvoon Bölestä Viirankosken ja Tammijärven kautta Länsikylään ja Kärsäharjulle ja edelleen kohti kohti itää?

Kymijoen läntisen jokihaaran deltan Fruholmenissa, moottoritien eteläreunassa mäennyppylän laella vanha kalastuspaikka ja alempana etelärinteessä vevesatama. Noin 7 x 10 m alueella pahoin tuhoutuneita rautaesineitä, kuten nauloja, joita on hankala ajoittaa. Kohdetta ei ehditty tutkia tarkemmin ja sen pohjoisosat tuhoutuivat moottoritien alle.  Mahdollisesti Fruholmeniin kaivetut uomat liittyivät kiinteisiin kalastuslaitteisiin? Yhden pahoin korrodoituneen pitkulaisen rautaesineen katkelmassa on kiinni kappale siihen sulatettua lyijyä, joten kyseessä lienee lohikoukku tai jokin muu kalanpyydys? Ahvenkosken muinaissatama ja mahdollinen rantakylä ulottui Haasianiemestä aina Fruholmenia vastapäätä sijainneeseen rantaan asti.

Kymijoki/Fruholmen

Merelle työntyvän niemen länsipuolella oleva hiekkatasanne suojaisessa poukamassa, jonka maa viettää lounaaseen mereen. Kohteessa löydettiin pieni viikinkiaikainen vyönsolki (6,1g), kolmipiikkinen jääkenkä (22,9g), 3,8g painoinen pronssilevyn pala, rautapuikko (kuontalopuikko?), rautanauloja, hevosvarusteisiin liittyvä pronssinen hela, sekä nuotionpohjia (KM 3860). Osa nuotionpohjista on huomattavasti nuorempia ajoittuen 1700-luvun taitteeseen (IHME-1790: 240±30BP). Todennäköisesti tasanteen takana sijaitsevasta kaivannosta kuljetettiin tuolloin hienoa hiekkaa lähistöllä sijaineelle tiilitehtaalle. Korsnäsistä johti harjuja pitkin polku Kymijeon yläjuoksulle ja edelleen Tammijärven kautta Elimäellä asti. Noin 50 m päästä tasanteelta löytyi padanhaahla.

    Vyönsolki (4 x 24 x 33 mm) on viikinkiaikaista pronssivalua. Saman tyyppisiä viivakoristeltuja solkia valettiin mm. Birkassa ja Novgorodissa. Kieli on litistetty puolipyöreästä aihiosta ja kiinnitetty kiertämällä samaan tapaan kuin hevosenkenkäsolkien neulat. Vastaava hammastuksella ja ”linnunpää-solki" kuuluu mm. Luistarin löytöaineistoon (KM18000:4023). Korsnäsin niemi oli ehkä idäntien merenkulkijoiden suojasatama lähellä Kymijoen Pyhtään jokihaaran suuta.

Kymijoki/Korsnäs

Kaunis pronssista valettu linnunpääsolki, jollaisia käytettiin viikinkiajan nahkavöissä. Saman tapaisia on löydetty niin Birkasta kuin Novgorodista. Kyseessä lienee idäntietä purjehtineiden viikinkien leiripaikka. Toinen Korsnäsin tasanteelta tavattu pronssiesine (oik.) lienee hevosvaljaiden hihnalenkki.

Kymijoen Pyhtään jokihaaran Strukan maastosta löytyi keskiaikainen hengellinen sormus (KM40371). Kullattu ja hopeoitu sormus on valmistettu kupariseoksesta, jonka kehälle on pakotettu/kaiverrettu latinalainen teksti Ave Maria Gratia (Terve Maria, armoitettu). Teksti voidaan suomentaa myös muotoon: Kiitetty olkoon Ave Maria. Kyseessä saattaa olla Baltiassa (Tallinna?) valmistettu sormus (Nuotio 2012), jonka kalastamossa työskennellyt munkki aikoinaan kadotti yläjuoksulle johtaneen polun varteen. Sanojen väliin on kaiverrettu tai painettu/pakotettu ruusukuviot.

    Sormuksella voi olla yhteys jopa 1200-luvulla toimineeseen Turun piispan ja kruunun lohenkalastamoihin Kymijoen Pyhtään Strukan ja Ahvenkosken jokihaaroissa. Todennäköisemmin sormus liittyy kuitenkin 1460-luvun alussa yläjuoksulle rakennetun Pyhtään kivikirkon, tai sitä ennen lähistöllä sijainneen puukirkon/kappelin toimintaan. Kirkon rakentajat ja papit matkustivat tavan takaa laivoineen maailmalle ja takaisin Strukaan. Tuolloin kivikirkon kirkkoherrana toimi Jeppe (Jop) Olofsson, jonka äiti oli Maunu Tavastin sisar ja isä Olaus Brodersson Skytte. (Oksanen 1991).

    Vuonna 1351 Magnus Eriksson lahjoitti luostarille lohenkalastusoikeudet Vantaanjoelle, mutta toisin kuin on aikaisemmin viitattu, Kymijoen jokisuistojen kalastamot säilyivät lähteiden mukaan piispa Hemningillä ja osin veron muodossa kruunulla (Salminen 2013). Organisoitu lohenkalastus ja vientitoiminta lienee kuintenkin uusien löytöjen valossa alkanut huomattavasti aikaisemmin, todennäköisesti jo viikinkiajalla, mutta viimeistään 1100–1200-luvuilla.

  Erikin kronikassa mainitaan Birger-jaarlin hankkineen kalastamoita vanhimmalle pojalleen Valdemarille noin vuosina 1250–1275 (säkeet 202–231). Kalastamojen toiminnasta on jokisuistossa säilynyt myös paikannimistöä, kuten Biskop, Biskopsströmmen, Biskopsströmmen, Biskopsviken, Papinpelto, Munkholmen, Kyrksundet, Kyrkokulla, Kyrkberget, Karlsholmen, Klåsarö ja Prästö. (Immonen 2013; Alttoa 2012; Haggrén 2011; Salminen 2011; Oksanen 1991; Seppovaara 1988; Hansen 1890). Läheisen kallioseinämän päällä olevaan halkeamasta löytyi lisäksi kahden kiven alle noin 25 cm syvyyteen kätketty putkikirves (KM 39616), jonka pituus on noin 10 cm ja paino 200 g. Kirves ajoittuu esiroomalaiselle tai nuoremmalle roomalaiselle rautakaudelle ja se on osittain haljennut. Sormuksesta tehtiin 2013 tarkempi tutkimus Helsingin yliopistossa, ks. SKAS_4_2013_Immonen.pdf.

Kymijoki/Struka

Syksyllä 2014 löytyi Kymijoen Pyhtään jokilaaksosta Strukan Tyyslahden rannalta metallinilmaisimella viikinkiaikainen miekanponsi, raudanpalasia, kupari/pronssilevyn katkelmia, sekä koristeltu pronssisormus (KM 40173). Ponsi on todennäköisesti ollut hopeakoristeinen ja malli muistuttaa Petersenin kronologiassa S-tyypin miekanpontta. Kyse voi olla myös luokittelemattomasta  erikoistyypistä. Osat ajoittuvat viikinkiaikaan 800–1052 jaa. Ponnessa näkyy pieniksi palloiksi sulanutta hopeaa. Kuparinkappaleet voivat olla esimerksi rikotusta vaakakupista, osassa näkyy niittauksia. Löytöpaikalla on samantapaisia moreenikumpuja kuin Ahvenkosken satamassa ja muutoinkin konteksteissa on yhtäläisyyksiä. Kyse lienee toisesta Kymijokilaaksosta löydetystä viikinkiaikaisen polttohaudan jäänteistä. Kohteesta on vajaa kilometrin matka Strukan roomalaisajan kalmistoon ja reilu kilometri Korsnäsin viikinkiaikaiseen rantautumispaikkaan (linkki ylävalikossa).

           Neljästä eri jokilaaksosta, Koskenkylästä, Tesjoelta, Ahvenkoskelta ja Tyyslahdelta löytyneet viikinkiaikaiset polttohaudat, tarhakalmisto ja esineistö osoittavat kiistatta itäisen Suomenlahden jokisuistoissa olleen aktiivista toimintaa rautakaudella ja myös viikinkiaikana. Löydöt sopivat erinomaisesti myös uusimmissa nimistötutkimuksissa esille nousseeseen teoriaan rautakaudelta viikinkiajalle ja edelleen keskiajalle jatkuneesta katkeamattomasta asutuksesta Kymijokilaaksossa.

Kuva: Visa Immonen

Pyhtään kirkonkylästä kaakkoon Kymijoen Strukan jokihaarassa sijaitsevan kivisen mäen itäpuolella sijaitsee poukama, jonka tasanteella on pienialainen asuinpaikka, maaperä hiesua. Yhdestä laikutuskuopasta löytyi keramiikanpaloja 9 kpl ja nyrkin kokoinen hioinkivi (Pyhtää Papinpelto KM 39615). Vasemmanpuoleinen pala kuoppakoristeisesta astiasta. Helsingin yliopiston asiantuntijoiden mukaan keramiikka ajoittunee pronssi- ja rautakauden vaihteeseen. Kohteesta n. 2,5 km etelään sijaitsee Strukan roomalaisaikainen kalmisto.

Kymijoki/Pyhtää-Stockfors

Ahvenkosken satamasta johti jo varhaisella keskiajalla polku Merikosken yläpuoliselle Savukoskelle, jonka toisella puolella sijaitsee 1700-luvun rajalinnoitus. Savuskosken itärannat kuuluivat keskiajalla Turun piispan ja Padisen luostarikalastamoille. Vastapäisellä Vähä-Ahvenkosken kylään kuuluvan niemen eteläkärjessä on pienialainen tasanne, jossa laidunnettiin lampaita. Pienikokoinen rautalevystä taiteltu lampaankello löytyi tasanteen reunalta ison kiven juuresta, noin 30cm syvyydeltä hiekasta. Valmistustavaltaan kello vastaa viikinkiaikaisia ja varhaiskeskiaikaisia/keskiaikaisia lampaankelloja, mutta samaa menetelmää on käytetty vielä 1800-luvulla.

Kymijoki/Savukoski

Pyhtään kirkonkylästä kaakkoon Kymijoen Strukan jokihaarassa sijaitsevan kivisen mäen itäpuolella sijaitsee poukama, jonka tasanteella on pienialainen asuinpaikka, maaperä hiesua. Yhdestä laikutuskuopasta löytyi keramiikanpaloja 9 kpl ja nyrkin kokoinen hioinkivi (Pyhtää Papinpelto KM 39615). Vasemmanpuoleinen pala kuoppakoristeisesta astiasta. Helsingin yliopiston asiantuntijoiden mukaan keramiikka ajoittunee pronssi- ja rautakauden vaihteeseen. Kohteesta n. 2,5 km etelään sijaitsee Strukan roomalaisaikainen kalmisto. Strukan jokisuuta vastapäätä etelään sijaisee Munapirtti, jonka eteläiseltä hiekkarannalta (Z: 5m) löydettiin melkein kokonaan magnetiitiksi oksidoitunut, todennäköisesti viikinkiaikaisen puukonterän katkelma. Valomikroskooppitarkastelussa terä osoittautui damaskoiduksi, eli terä on taottu ahjohitsaamalla yhteen hiiliterästä ja rautaa siten, että hiiliteräslamelli jää leikkaavan terän keskelle.

Kuvassa voi nähdä ahjohitsaussaumoja pitkin edennyttä nk. rakokorroosiota. Puukko oli löytötiheyden perusteella varsin suosittu työkalu jo varhaiselta rautakaudelta lähtien.

Petjärven asutushistoria ulottuu kivikauden lopulle, jolloin peltojen tilalla lainehti suojaisa merenlahti. Suurimalle hiekkaniemekkeelle johti läheisiltä rinteiltä kapea harju. Elokuussa työryhmä havaitsi järven vastaisilla kallioilla kivilatomuksen ja syyskuussa niemekkeen eteläreunalta rautakuonaa, nk. pohjakakkuja ja ahjossa sulatetun raudankappaleen. Silmämäärin niitä on mahdoton ajoittaa sillä sepän ahjohitsaustekniikka on säilynyt samanlaisena viimeiset 2000–3000 vuotta. Sepänpajan työympäristön mittasuhteissa tai käsintaonnan ergonomiassa ei ole tapahtunut oleellisia muutoksia.

    Kuona saattaa liittyä Petjärvellä 1600-luvulla ennen Strömforsin ruukin perustamista sijainneen kyläpajan toimintaan. Kuonaa esiintyy kahdessa eri klusterissa. Petjärven olosuhteet ja sijainti täyttää kuitenkin muutamia pronssikauden ja rautakauden asutukselle tunnusomaisia piirteitä, joten kuona voi olla huomattavasti vanhempaa varsinkin pohjoisemman klusterin osalta.


Kymijoki/Petjärvi

Yläkuvassa (oik.) lähistöllä sijaitsevan kukkulan laelta löytynyt suorakaiteen muotoinen kivirakennelma, joka saattaa olla rautakautinen hauta. Alemmissa kuvissa työryhmän aikaisempia asuinpaikkalöytöjä Petjärveltä. Vasemmalla hiekkaniemekkeeltä havaittu pienen ja ulkopinnalta sileän saviastian pala, jossa kauniisti muotoiltu reunapaksunnos. Oikealla pienen reijällisen savikiekon pala (KM 36179:1-9).

Vrt. Mastermyrin jääkenkä.