Tesjoen Viirankoskella sijaitseva kivistä ladottu ahjonraunio löytyi syyskuussa 2010 työryhmän tutkiessa metallinilmaisimilla moottoritien maastokäytävää Tesjoen ylityksen kohdalla. Kuten Ahvenkoskellakin, lähtökohtana oli kartta-analyysin perusteella syntynyt epäily mahdollisesta rautakautisesta asuinpaikasta, johon mm. 1940-luvulla tehdyn arkeologisen inventoinnin yhteydessä löydetty aineisto, kuten asbestikeramiikka voisi viitata. Periytyisikö Viirankoski kenties muinaissuomalaisesta "virolaistenkoskesta", kahdesta vokaalista huolimatta? Viir voisi puolestaan viitata henkilön nimeen, tai paikkaan. Viirankoski on saattanut vakiintua paikannimenä 1500-luvulla vaikuttaneen sepän mukaan?

    Neliskulmainen n. 1,5 x 1,8 m ahjon kiviperustus sijaitsee moottoritien linjalta n. 50 m etelään Viirankosken länsirannalla sijaitsevan harjun hiekkarinteessä. Latomuksen viereen on kasattu pajakuonaa, nk. kuonakakkuja. Kyseessä saattaa olla Holmgårdin kuninkaankartanoa palvelleen kartanosepän työalue, joka aikoinaan sijoitettiin riittävän kauas kartanon tiiviistä ja palonarasta pihapiiristä. Perustuksen pohjoispuolelle tehdystä koekuopasta löytyi hiekalla peitetty todennäköinen hiilikuoppa (vert. Pleiner 2006: black spot), josta syyskuussa 2010 otetun näytteen radiohiiliajoitus viittasi tulen leiskuneen ahjossa 1500–1600-luvuilla (Ajoituslaboratorio/Oinonen 2012).

    Muutaman metrin päässä ahjon pohjoispuolella noin 25 cm syvyydestä löytyneen atraimen, tai kalastuskeihään kärjestä (vrt. Lehtosalo-Hilander 2009, 299; KM1996:115 ja KM 1049) Ajoituslaboratoriossa tehty rauta-ajoitus (HELA2823) osoitti puolestaan 3475 vuotta. Tutkimus tehtiin kehitteillä olevalla uudella ajoitusmenetelmällä, eikä tarkkaa syytä poikkeavaan tulokseen vielä varmuudella tunneta. Tutkijat arvelevat, että raudanvalmistuksessa sulavaan rautaan on ehkä sekoittunut juoksutteena käytettyä kalkkia, tai vaihtoehtoisesti poltto-aineena olisi käytetty turvetta, jolloin radiohiilipitoisuus olisi 5730 vuoden puoliintumisaikana hävinnyt ja aiheuttanut poikkeavan tuloksen (Oinonen, Nordqvist, Koivisto 2010). Uudemmat alkuainetutkimukset eivät kuitenkaan tue ajatusta kalkin käytöstä (Oinonen 2012–2013). Alun tutkimuskysymys kuului: onko Viirankosken rauta valmistettu paikanpäällä (in situ), vai kenties jossain Tanskan tai Ruotsin suoalueilla, josta se olisi kulkeutunut kauppiaiden, tai kiertävän sepän mukana Viirankoskelle? Kaksi erilaista ajoitustulosta ja myöhemmin löytynyt aineisto viittaavat joka tapauksessa  monikontekstiseen kohteeseen. Myös Saarenmaan Salmen viikinkilaivojen nauloista tehdyt rauta-ajoitukset ovat poikkeavia (HELA 2149: 5813 vuotta, HELA 2150: 2705 vuotta ja HELA 2520: 2485 vuotta), kun taas samasta kohteesta löytyneen ihmisluusta tehdyt vertailuajoitukset osuivat merovinki- ja viikinkiaikaan 700–900 jaa. (Nordqvist 2011).

  

Viirankoski

Rautainen atraimen, tai kalakeihään (hukin) kärki (KM 39609:1) sekä viikatepuukon katkelma (KM 39609:2) Viirankosken "Pajaniemeltä". Malli tunnettiin sirppipuukon ohella jo roomalaisella rautakaudella ja sitä on löydetty keskisen rauta-ajan ja viikinkiajan konteksteista mm. Viron Saarenmaalta ja Virumaalta (mm. Tvauri 2010; Peets 2003; Laul & Tónisson 1991; Kivikoski 1973). Esine voi olla myös uudemmasta viikatteesta valmistettu kuorimarauta tms., sillä terän hamarapuolella näkyy vahvistusolas, jonka käytön on meillä Suomessa ehkä virheellisesti oletettu yleistyneen vasta keskiajalla. Ilmeisesti teoriaa olisi aika tarkentaa, sillä 2000-luvulla olakkeellisia viikatesirppejä on löydetty myös roomalaisen rautakauden lopulta.

Mikäli yllä mainittu rauta-ajoitustulos olisi vertailukelpoinen Saarenmaan Salmen ajoitusten kanssa ja radiohiilen määrä Itämeren alueen maaperässä vakio, saataisiin Viirankoskelle melko järkevä vertailutulos: 1492 vuotta? Osa esineistöstä, kuten vyönhaka, kierteinen rengasneula ym. ovat selvästi rautakautisia ja sopivat melko hyvin tähän aikahaarukkaan, roomalaiselta rautakaudelta kansainvaellusajalle. Viirankosken ylätasanteelta löytyneet ahjohitsatut katkelmat voivat viitata myös raudan kierrätyskäyttöön. Yhtä hyvin katkelmat voivat olla nk. primaarisia aihioita, eli raudanvalmistuksen jälkeisiä puhdistustaonnassa syntyneitä aihioita, joista osa on syystä tai toisesta jäänyt käyttämättä, tai kätketty? Toisaalta pienikokoisissa roomalaiskauden kuoppa- ja laatikkouuneissa lopputuote jäi olosuhteista riippuen usein miten niin pieneksi, että sepän oli ahjohitsattava pieniä kappaleita yhteen, saadakseen kasvatettua rittävän kookkaan aihion esimerkiksi kirveenterää, työkalua, tai pyyntivälinettä varten.

    Museoviraston tutkijat esittivät yhtenä mahdollisuutena, että 1500–1600-luvun seppä olisi ehkä käyttänyt esihistoriallisia esineitä raaka-aineenaan (Niukkanen 2012)? On täysin mahdollista, että noin 300m päässä pohjoiseen sijainneen hiekkamäen laella tai eteläisillä tasanteilla sijaitsi kalmisto, jonka haudoista seppä olisi ryövännyt esineitä raaka-aineeksi? Mikä siinä tapauksessa selittäisi sen, että kuonaa ja rauta-esineitä on levinnyt noin 300 x 350 m laajuisen alueen tasanteille eri konteksteihin, eikä näkyviä röykkiöhautoja tai tarhojen kivirakenteita ollut havaittavissa? Metallurgisesta näkökulmasta voi lisäksi kysyä, olisiko järkevää, tai ylipäätään mahdollista hyödyntää jopa satoja vuosia aiemmin magnetiitiksi, wüstiitiksi ja rautaoksidiksi muuttuneita esineitä raaka-aineena? Entäpä alueelta löytyneiden puukon- tai muunlaisen teräaseen katkelmat, voisiko katkelmille löytyä kierrätyskäytön sijaan arkipäiväisempi syy, kuten seppä, joka saattoi hallita hiiliteräksen karkaisun, mutta ei välttämättä terän päästöä. Terä voi hiilipitoisuudesta ja seosaineista riippuen karaistua jopa lasikovaksi ja mikäli sitä ei päästetä, se voi katketa hyvin helposti kiveen osuessaan, kovaa puuta koverrettaessa, tai vain väännettäessä, tai halkaistaessa kovaa puuta (mm. Peets 2013; Pleiner 2005, 2006; Buchwald 2005; Godfrey & Nie 2003). Arkeologisessa lähdekirjallisuudessa usein esiintyvien akateemisten selitysmallien, kuten ”hautausrituaalien” tai ”uhrimenojen” sijaan terien katkelmallisuutta voi siis pohtia myös metallurgisesta, tai puukon takoneen sepän ja puukkoa käyttäneen nikkarin näkökulmasta (Jäppinen 2014).

    Kalmistoajatusta ei kuitenkaan voi sivuuttaa ilman arkeologisia tutkimuksia, sillä useista rautakautisista kalmistoista on löydetty raudanvalmistuskuonaa tai sepänpajan ahjohitsaus- ym. kuonaa, kuten myös viitteitä tuhoutuneista asuinpaikoista (Wessman 2010). Rautamalmia sisältävä hiekkamäki tai rinne saattoi olla samaan aikaan käytännöllinen asuinpaikka, raudanvalmistuspaikka ja kalmisto. Myös Viirankoskella tasanteiden ja eteläisen niemen väliin moottoritien keskilinjalla sijainneella kivisellä mäellä saattoi sijaita roomalaisajan polttokenttäkalmisto (Rohiola 2013), sillä vielä joulukuun alussa 2013 löytyi viimeistelyvaiheessa olleen moottoritien viisteen reunasta puukonterä ja pronssirengas.        

    Viirankoskella näkyvin ero tyypillisiin kalmistolöytöihin on aseiden puuttuminen muutamaa nuolenkärkeä lukuun ottamatta. Sen sijaan löytöaineistoon kuuluu mm. saha, puukonteriä, viikate ja sirpinkatkelmia. Viirankoskelta löytyi viisi erillistä raudanvalmistukseen ja pajatoimintaan liittyvää kuonaklusteria, joista kaikissa esiintyy esineiden lisäksi raudanvalmistukseen käytettyjen kuoppa- ja laatikkouunin jäänteitä, kuten sintraantuneita liuskekiven kappaleita, raudanvalmistuksessa syntynyttä wüstiittikuonaa, puhdistustaonnassa syntynyttä primaarista taontakuonaa, sekä pienemmissä määrin rautaesineitä taottaessa syntynyttä sekundaarista taontakuonaa, iskoksia, keramiikkaa ja nokimaata. Silmämäärin arvioituna ylemmän tasanteen kuona (14 m mpy) vaikutti alun alkaen esihistorialliselta erottuen eteläisen niemen mustanharmaasta ja kevyestä pajakuonasta ruskean värinsä, magneettisuuden ja painon perusteella. Kaikki viisi klusteria voisivat periaatteessa korkeuserojensa puolesta ajoittua eri aikakausille (10–17 m mpy).

    Osassa vanhemmaksi oletetusta kuonasta oli havaittavissa merkkejä myös rautaromun käytöstä (valomikroskopia). Magneettisesta kuonasta on runsaasti wüstiittitendriinien kuusimaisia tihentymiä, joka viittaisi raudanvalmistukseen. Myös eräiden pohjakakkujen pohjaan sulaneiden rautapisaroiden rakenne vaikuttaa erikoisen homogeeniselta, joka on ominaista varhaiselle raudanvalmistukselle (Blakelock 2009, 2012; Magnusson 2008; Grandin 2008; Forenius 2005; Pleiner 2005, 2000; Peets 2013, 2003). Tämä osoitettiin myös Kymenlaaksossa 2000-luvulla toteutetuissa raudanvalmistuskokeissa, jossa useilla kokeilla simuloitiin rautakautisen torniuunin toimintaa. Jos puuhiilen koko, malmin lataus, puhallusteho, uuniin puhallettava ilmamäärä l/min, ulkolämpötila ym. olosuhteet pysyvät tasaisina, myös sulavan kuonan pisaroituminen ja ensimmäiset uunin pohjalle putoavat rautapisarat olivat suhteellisen saman kokoisia (Jäppinen 2004–2007; Nygård 2005–2006; Kallio 2008–2009). Raudanvalmistusprosessi on kuitenkin fysikaalisessa mielessä äärimmäisen fraktaali ilmiö, vaihtelevien olosuhteiden lisäksi lukuisten fysikaalisten ja kemiallisten seikkojen vaikuttaessa lopputulokseen ja niinpä puhallussuuttimen edessä sulavista pisaroista syntyy tietyissä olosuhteissa myös isompia, halkaisijaltaan jopa

100 mm kiinteän raudan kappaleita. Esiroomalaisten sulatusuunien arkeometallurgisissa tutkimuksissa on myös muualta löydetty samantyyppisiä sulaneita rautapisaroita sekä pieniä sulaneita raudankappaleita.

Vas. mikroskooppikuva viikatepuukon kerroksittaisesta rakenteesta, joka osoittaa sepän taitaneen ahjohitsauksen. Keskellä napakaira pit. 148 mm, lev. 12 mm (KM39609:8) on hankala ajoitettava, sillä työkalu on antiikin keksintö ja kuului mm. gotlantilaisen Mästermyndin viikinkisepän työkalukokoelmaan yli 1000 vuotta sitten. Pora oli yleisessä käytössä vielä 1900-luvulle tultaessa. Kolmikärkisen jääkengän korroosio on edennyt magnetiitiksi. Vai onko kyseessä sittenkin jonkinlainen vyön tai henkselien solki?

Samaan aikaan työryhmä löysi toisen kohteen, noin 50 m pohjoiseen kivirakenteisesta ahjosta. Pienellä tasanteella tehdystä koekuopasta löytyi likamaata ja pii-iskoksia. Kohde sijaitsee aivan nykyisen moottoritien reunassa ja loppuvuodesta 2011 havaittiin alueen jakuvan länsiluoteeseen tielaueelle. Kohde esiteltiin Museoviraston tutkijoille syksyllä 2010, mutta tutkijoiden mukaan mikään ei viitannut rautakautiseen kohteeseen. Harmaa nokimaa vaikutti tutkijoiden mukaan tavalliselta suodatusmaalta. Työryhmän mielestä kyseessä oli likamaa ja kulttuurikerros. Museoviraston toimesta Viirankosken tasanteita on arkeologien toimesta invetoitu ja/tai tutkittu useita kertoja, joka saattoi vaikuttaa tutkijoiden tulkintaan ja siihen, ettei Museovirasto katsonut tarpeelliseksi ryhtyä tutkimaan kohdetta tarkemmin harrastelijoiden tekemän ilmoituksen perusteella. (Boström 1940; Sarkamo 1956; Bergström 1977; Vuoristo & Lesell 2005; Rosted 2007. Rosted 2007, Ranta & Niukkanen 2011 (tarkastus), Maaranen 2013 (tarkastus). Vuoden 2005 tehdyssä inventoinnissa tutkijat eivät havainneet viitteitä rautakautisesta asuinpaikasta ja inventointiraportin perusteella jää epäselväksi, tutkittiinko tielinjaa ylipäätään (Vuoristo & Lesell 2006)? Aikaisempien tutkimusten perusteella alueelta oli löytynyt Luukonsaaren asbestikeramiikkaa (Sarkamo 1956), jota myös työryhmä löysi yhden palan tiealueelta meluvallin kohdalta. Maamme johtavat rautakauden tutkijat ovatkin kysyneet, miksi arkeologien on vaikea löytää rautakautisia tai keskiaikaisia asuinpaikkoja (esim. Lavento 2005‚ Uino 2003)?

    Eteläisen niemen löydöt voivat kuulua samaan kontekstiin, mutta yhtä hyvin esineiden välillä voi olla useita satoja vuosia. Tasanteelta löytyi kesällä 2011 useita esineitä tai metallifragmentteja, kuten viitan sidontaan tms. käytetty rautainen kierretty rengasneula todennäköisesti kansainvaellusajalta, rautakautisia puukon- ja sirppipuukon katkelmia, vyön ripustusheloja, avain, pronssilevystä valmistettu rautakautinen amuletti (vrt. Kivikoski 1973), sekä kvartsi- ja pii-iskoksia. Vastaavia kierrettyjä rengasneuloja on tavattu kansainvaellusajan haudoista 400–600-luvuilta. Saman tyyppinen, mutta hiukan paksumpi neula on löydetty mm. Viron Lihulasta, joka on kuitenkin ajoitettu 1200-luvulle. Tasanteelta löytyi myös rautainen 1500–1600-luvulle tyypillinen ruutisarven annostelija sekä ikkunalasin sirpaleita. Yksi sirpale on kaareva ja se voi olla juomalasista tai pullosta. Sen sijaan jääkenkien katkelmat vaikuttavat rautakautisilta ja viittaavat ympärivuotiseen oleskeluun.

    Osa esineistä, kuten asevyön osat, rengasneula, amuletit, kettinkien, puukkojen ja sirppien katkelmat herättivät ajatuksen hautauksesta, sillä osa teräaseiden katkelmista saattaa olla myös tarkoituksellisesti tuhottu (vrt. aikaisemmin esitetty metallurginen näkökulma teräkatkelmiin)? Osa saattaa olla sepän takomia puolivalmisteita tai kierrätysraudan kappaleita. Tasanteen hiekkaan on sekoittunut savea ehkä kyntämisen ja äestyksen myötä ja ehkä siksi maaperä vaikutti täysin sekoittuneelta. Tasanteella sijaitsi mahdollisesti yksi tai useampia rakennuksia. Onko kyseessä roomalaisen rautakauden lopun tai kansainvaellusajan hautatasanne, jonka päälle 1500-luvun seppä rakensi asumuksensa ja n. 40 m etelämmäksi pajansa? Viirankosken "Pajaniemen" länsireunalla sijaitsee muutama pyöreähkö painanne muutaman metrin välein rivissä, joiden vierestä tavattiin runsaasti kiväärin hylsyjä. Kuopat eivät kuitenkaan vaikuttaneet poteroilta ja osassa niistä oli paksulti nokimaata. Nauris- vai, lohikuoppia, vai peräti kansainvaellusajan palokuoppahautoja?

Kuonan mikrorakenne viittaa Viirankosken sepän sulattaneen rautaa ahjossa. Viirankosken maanpäällisen ahjon vierestä havaittiin myös raudanvalmistukseen käytetyn kuoppauunin jäänteitä, sekä raudanvalmistuskuonaa, jossa esiintyy runsaasti heterogeenisia kuusimaisia wüstiittitihentymiä. Kuonan mikrorakenne vastaa tyypillistä rautakautisen raudanvalmistuskuonan suhteellisen homogeenista rakennetta  (Park, Rehren 2011; Blakeloc, Martinón-Torre, Veldhuijzen, Young 2009; Hjärthner-Holdar, Lamn, Magnus 2007; Buchwald 2005, 2003; Hjärthner-Holdar, Kresten, Larsson 1997‚ Peets 2003; Pleiner 2000, 2005 ja 2006). Rautakauden seppä saattoi käyttää raaka-aineenaan romurautaa, mahdollisesti Keski-Euroopasta Pohjoismaihin kulkeutuneita rikasteita tai puolivalmisteaihioita, mutta ylemmiltä tasanteilta 2012 löytyneiden todisteiden valossa rautaa on Viirankoskella valmistettu ehkä myös paikallisesta limoniitista (magnetiitti) tai rautamullasta (hematiitti).


Pajaniemen pohjoisesta alakohteesta n. 50–150 m luoteeseen sijaitsevilta tasanteilta moottoritien maastokäytävältä (10–12 m mpy) löytyi lisää rautaesineitä, kuten rautakuonaa, kirveenterän katkelmia, kvartsi-iskoksia, retusoituja kvartsinuolenkärkiä, kirstun salpoja, veitsien katkelmia, sirppi, tulirautoja, kellonkieliä, rautakautista keramiikkaa, rautainen vyönhaka, kuolainten osia, pronssinen hihnalenkki, jäähokkeja jne. Maaperä oli tasanteilla 12 m mpy hienoa ja osin yli 40–50 cm syvyyteen tummaksi värjäytynyttä hiekkaa, jossa oli sekaisin kvartsi- ja kivilaji-iskoksia, kuonaa ja rautaesineitä. Sepän työalueeksi tulkitulla noin 15 x 20 m kokoisella alueella oli myös nokimaata, joka alue ulottui tasanteen eteläkärkeen moottoritien pohjoiselle ajoradalle. 

    Kellonkielet ja sirpit kertovat Viirankosken rantaniityillä harjoitetun mahdollisesti jo varhaisella rautakaudella viljelyä ja karjanhoitoa. Läheisen Kortesuon sedimenteistä mahdollisesti löytyvä siitepölynäyte voisi varmistaa kysymyksen. Karjalle ja hevosille oli joka tapauksessa niitettävä heinät talven takavaraksi. Yksi- ja kaksinaulaiset kantalevylliset jäähokit, kuolainlenkit ja pronssinen hihnalenkki osoittavat, että myös hevonen tunnettiin Viirankoskella rautakaudella. Hokit erottaa Thorin vasaraa muistuttavista hevosenkenkänauloista kanta, joka asettuu kavion reunaa vasten (vrt. esim. Maldre & Luik 2009 ja Lang 2007). Joulukuun alussa (1.–5.12.2011) työryhmä löysi yhdeltä tien alle jääneeltä tasanteelta sintraantuneita liuskekiven kappaleita, kuoppa-ahjon jäänteitä, rautakuonaa, sulaneen raudan kappaleita, nokimaata, iskoksia sekä keramiikkaa, jonka sekoitteessa on maasälpä/kvartsirouhetta. Keramiikan rakenne, kuten myös raudanvalmistuskuonan mikrorakenne viittaavat varhaiseen raudanvalmistusalueeseen. Vanhin tähän mennessä tehty ajoitus on pohjoisempaa saman hiekkamäen laella sijaitsevalta kivikautiselta asuinpaikalta 3300 eaa.

    Työryhmä teki 2012 kevään, kesän ja alkusyksyn aikana useita jälkitarkistuksia ja löysi moottoritietiealueelta lisää kuonaklustereita sekä raudansulatusuunien ja/tai kuoppa-ahjojen jäänteitä, raudanvalmistuskuonaa, ahjokuonaa, keramiikkaa, iskoksia, nauloja, puukonterän katkelmia, sirpin ja hopeoidun astian - ehkä vaakakupin katkelmia, rautaisia vyönsolkia, rautakattilan sangan osia, salpoja ja harvinaisen rautaisen palkeiden suuttimen. Osa löydöistä ajoittunee keramiikan perusteella pronssikauden loppuun tai esiroomalaiselle rautakaudelle. Suuttimen löytöpaikalta, raudansulatuksessa tai ahjona toimineen kuoppa-uunin jäänteiden pohjasta (Viirankoski III, 12–14 m mpy) kuonan yhteydestä irrotettiin keväällä 2012 hiilinäyte, josta saatiin lokakuussa 2013 AMS- ajoitustutkimuksen tulokseksi 204–47 eaa. (Poz-57349).

Tulos viittaisi Viirankoskella (KM39609) valmistetun rautaa esiroomalaisella rautakaudella ennen ajanlaskun alkua (Lavento 2015). Siinä tapauksessa kyseessä on mahdollisesti yksi maamme vanhimmista tunnetusta raudanvalmistuspaikoista (vrt. Kitulansuo/Lavento 2001 ja Äkälänniemi/Schulz 1986)? Roomalaisella rautakaudella Viirankoski kuohusi suoraan mereen, joka ulottui tasanteiden etelänpuoleisten peltojen reunaan noin 7 m nykyistä merenpintaa korkeammalle muodostaen laguunin, jonka suojana oli nykyisen Holmgårdin kartanon saaret.

    Alakuvien koristellut keramiikanpalat löytyivät ennen ajoitustutkimuksia moottoritien ja meluvallin reunoilta, joista osa vaikuttaa Morbyn keramiikalta. Tämä oli esineiden lisäksi ensimmäinen ajoittava viite siitä, että tasanne saattaisi liittyä pronssikautiseen ja/tai varhaisen rautakauden asuinpaikkaan. Työryhmän aikaisempi arvio oli hiukan nuorempi, osuen mm. rautaisen vyönhaan ja rengasneulan perusteella noin 200–500-luvuille. Morbyn keramiikkatyypin levinneisyysalue ulottuisi näin ollen Porvoosta Loviisan Tesjoelle. Siirtolohkareiden välisillä kahdella pienehköllä tasanteella sijaitsi yksi asumukselta ja/tai sepänpajan raunioilta vaikuttanut alue, jossa oli useita raudanvalmistuksen käytettyjen kuoppauunien ja ahjojen raunioita. Nämä eteläisimmät tasanteet tuhoutuivat lopullisesti kevään/kesän/syksyn 2012 kuluessa pohjoisen ajoradan ja meluvallin kohdalle rakennetun työmaatien alle. Alla Helsingin yliopiston geologian laitoksen tutkimuksiin perustuva Loviisan seudun rannansiirtymäkäyrä kalibroitujen radiohiiliajoitusten mukaan (Saarnisto 2014; Mökkönen 2006; Saaranen 2005; Miettinen, Eronen, Hyvärinen 1999). Tutkimuksen mukaan maankohoaminen on ollut suhteellisen tasaisesti hidastuvaa viimeisten 8300 vuoden aikana. Nykyinen maankohoamisnopeus Loviisan seudulla on noin 2 –2,2 mm vuodessa. Käyrä osoittaa suuntaa antavasti merenrannan ulottuneen pronssikaudella lähelle moottoritien pohjoisen ajoradan alle tuhoutuneita tasanteita, mutta ranta oli esiroomalaisella rautakauden lopulla vetäytynyt maannoususta johtuen alemmaksi Viirankosken niemen puoliväliin tai vähän etelämmäksi Holmgårdin suuntaan. Ajoituksen perusteella sepän oli siis kannettava raudanvalmistuksessa ja pajatöissä tarvitsemansa vesi astioissa ylemmille tasanteille?

Kysymykseen siitä, keitä rautakauden asukkaat olivat, voi vastauksena esittää lähinnä spekulaatioita? Löydetyn esineistön perusteella yhteyksiä lienee ollut sekä Balttian että Skandinavian suuntaan. Ajanlaskun alun jälkeen ja todennäköisesti sitä ennenkin Varsinais-Suomeen Itä-Ruotsista asettunut väestöä siirtyi vähitellen itään ja sisämaahan. Uudet geenitutkimukset viittaisivat väestöä saapuneen myös Baltian suunnalta. Haustaustapoja omaksuttiin sekä Virosta että Ruotsista ja mahdollisesti Karjalasta. Asbestikeramiikka puolestaan viittaisi yhteyksiin sisämaan suuntaan jokia pitkin? Keramiikkaa ehkä kulkeutui kauppamiesten matkassa, jotka saapuivat Kymijokea ja Tesjokea pitkin rannikolle kaupantekoon ja ostamaan sepän takomia tuotteita. Röykkiöhautojen perusteella voi ajatella koko Suomenlahden rannikon olleen tuolloin asutun. Näyttää lisäksi siltä, että ainakin itäisellä Uudellamaalla ja Kymenlaaksossa asutus keskittyi melko tarkkarajaisesti jokilaaksoihin.

    Tähän mennessä maamme raudanvalmistuspaikkoja on tutkittu tarkemmin metallurgisesti vasta muutamia ja tutkimusten painopiste on ollut Itä- ja Pohjois-Suomessa akselilla Mikkeli - Hyrynsalmi - Rovaniemi (esim. Buchwald 2005; Lavento 2005, 1999) ja Varsinais-Suomessa (Pukkila 1991). Roomalaisajan raudanvalmistuspaikkoja ei rannikolla ole tiettävästi tutkittu ainoatakaan. Viirankoski ja muut sivustolla esitellyt todennäköiset raudanvalmistuspaikat Kymijokilaaksossa voivat viitata rautakulttuurin rantautuneen maahamme myös etelä-länsi suunnalta. Ehkä Viirankoskelle asettui ensin virolainen siirtokunta, joka myöhemmin nuoremmalla roomalaisajalla täydentyi skandinaavisella asutuksella? Todennäköisesti liikennettä ja kauppasuhteita oli kumpaankin suuntaan jo pronssikaudella. Viirankoski oli ehkä kauppapaikka ja kalastustukikohta, jossa periodisen  raudanvalmistuksen lisäksi kalastettiin ja käytiin turkiskauppaa (vert. Lavento 2005; Salo 2003)? Entä löytyykö Viirankosken asuinpaikalle ja Pernajan Malmsbyn roomalaisajan rautaesinekätkölle jokin yhteys? Valmistettiinko Pernajan Malmsbyn rautakätköön kuuluvat kaksi sirppiä, kolme viikatteenterää, kahdeksan tappikirvestä, oniskirves sekä kahdeksan keihäänkärkeä kenties Viirankoskella?

Yläkuvassa ahjon pohjoispuoliselta tasanteelta löydetty kierretty rengasneula, jollaisia on tavattu kansainvaellusajan haudoista (KM 39609:5). Neulaa käytettiin joko viitan sidontaan tai kuontalopuikkona (Uino 1997). Kierteisiä neuloja ja varsinkin vasarakorurenkaita esiintyy erityisen paljon Mälarinlaakson haudoissa ja Ahvenanmaalla, mutta niitä on tavattu myös Viron Lihulasta ja Laatokan Karjalasta. Neulan vierestä löytyi noin 1,2 mm pronssilevystä valmistettu 75 mm pituinen amuletti, jonka muoto muistuttaa petoeläimen hammasta – karhunhammasta. (mm. Kivikoski 1973). Museoviraston mukaan kyseessä olisi kuitenkin ”historiallisen ajan teelmä” ja esine palautettiin työryhmälle (Ruonavaara 2012).

    Työryhmän tekemien mikroskooppitutkimusten mukaan kyseessä on roomalaiselle rautakaudelle tai kansainvaellusajalle ajoittuva pronssilevystä vasaroitu hampaan (tai veitsen) muotoinen amulettiriipus. Venäjällä ja Baltiassa tämäntyyppisen esineet on ajoitettu nuoremman rautakauden/viikinkiajan loppuun 1100–1200-luvuille ja Latviassa 1000–1200-luvuille (Uino 1997). Eräs vanhojen aseiden harrastaja arvioi puolestaan kyseessä olevan ruutisarven annostelijan? Kiderakenteen ja korroosioasteen perusteella esineen voi tulkita rautakautiseksi. Kaksi ennallistusta osoitti, ettei esine ole aivan niin yksinkertainen valmistaa kuin sen rakenteesta saattaisi päätellä: karhunhammas. Amuletin vierestä löytyi alempana näkyvät pronssilevyn kappaleet ja kaksi kupariniittiä, jotka ovat ehkä peräisin hajonneesta astiasta? Pyöreään pronssilevyyn on kaiverrettu viivakoristelu, joka kuvaa ehkä aurinkoa tai tähteä, jonka ripustuslenkin aukko on lyöty profiilista päätellen naskalilla tai puukonkärjellä. Pinta on ollut alunperin kiilloitettu. Samalta tasanteelta löytyivät myös alakuvan todennäköisesti kansainvaellusajalle ajoittuvat käyrähamaraiset viikatepuukot (mm. Ruusuvuori 2009; Peets 2003; Lehtosalo-Hilander 1982).

Yläpuolella mahdollisesti kirstun avain – rautaa (KM 39609:4)? Esineen lainemainen muoto muistuttaa Birkasta löytynyttä avaimen katkelmaa, joka on ajoitettu vuosille 700–1100. Avaintyypin on arveltu olleen käytössä vielä keskiajalla. (URL: http://mis.historiska.se/mis/sok/fid.asp?fid=419672&g=1). Birkan avaimen ”haitta” on litteä, mutta mm. Ölannin Sandbystä, Jönköpingin Värnamosta ja Lannasta on löydetty myös vastaavia ”pyöreähaittaisia” avaimia (avaimet). Viirankoskelta löytyi myös kirstun salpoja, keskeltä litistettyjä viikinkiajalle tyypillisiä kettinkilenkkejä (KM 39609:9) ehkä padan haahlasta, kaksi koverrinta eli kovelia (KM 39609:16), kirveenterän katkelmia ym. jotka ovat ehkä kiertävän sepän/puusepän hajonneesta työkalupakista. Samantapaisia salpoja löydettiin vuonna 1936 Gotlannin Mästermyristä.

Pajaniemen pohjoisesta alakohteesta n. 50–150 m luoteeseen sijaitsevilta tasanteilta löytyi muutakin rautakautista esineistöä, kuten kirveenterän katkelmia, kvartsi-iskoksia, nuolenkärkiä, salpoja, veitsien katkelmia (KM39609:12–13), viikate, sirpin katkelmia (KM39609:14–15), tulirautoja (KM39609:18), kellonkieliä, rautakautista keramiikkaa, rautainen vyönhaka, kuolainten osia, pronssinen hihnalenkki, jäähokkeja (KM 39609:19), hevosenkengän jäänauloja (KM 39609:10), sekä lisää pronssilevyn palasia ja kupariniittejä, jotka ovat ehkä peräisin astiasta. Keramiikan rakenne, kuten myös raudanvalmistuskuonan ulkoinen rakenne sekä mikrorakenne viittaavat roomalaisen rautakauden tuotantoon, kuten myös tekstiilipainanteinen ja asbestisekoitteinen keramiikka.

Moottoritien alle jääneeltä tasanteelta löytyi mahdollisesti rautakautisen kirveen katkelma (KM 39609:17), joka on muuttunut wüstiitiksi. Valomikroskooppikuvassa nähdään kaksi vierekkäistä ahjohitsattua teräslamellia. Kirves on erittäin vaikea ajoittaa typologisesti ja katkelma voi ajoittua myös 1500–1600-luvuille ja kuulua pajaniemellä työskennelleen sepän työkaluvalikoimaan, sillä alue on moniperiodinen ja asutusta on ollut ilmeisesti jo kampakeraamiselta kivikaudelta lähtien.

Yläkuvassa vasemmalla kelttiläisvaikutteinen spiraalikoristeinen nk. Bornholmin tyypin rautainen vyökoukku Viirankoskelta (14 m mpy). Vyökoukulle on löytynyt lähes mittatarkka vastine Kanegårdista, Tanskalle kuuluvalta Bornholmin saarelta jo 1800-luvun lopulla (ks. piirros oikealla: E. Vedel, Bornholms Oldtidsminder og Oldsager, 1886, p. 78), millä perusteella esineet on voinut valmistaa sama seppä (National Museum of Denmark: No: C 1212)? Bornholmin tyypin vyökoukun yleisesti hyväksytty ajoitus osuu esiroomalaisen rautakauden alkuun, noin 600–300 eaa. Vastaavan tyyppisiä ja samalla aikakaudelle tai vanhemmiksi ajoittuvia vyökoukkuja ja niiden fragmentteja ovat myös muun muassa Saarenmaan Kureveren ja Võhman (Lang 2007), Upplannin Rasbon (RAÄ 659), Ölannin Stenåsan (Rasch 1992), Göteborgin Härlandan (GAM:48715:98), Norjan Grimstadin (C 28297) sekä Larvikin kalmistoista löytyneet vyökoukut (vyokoukut). Samalla tasanteella sijaitsevan raudanvalmistusuunin jäänteistä saatu AMS-ajoitus osoitti n. 204BC (94.8%) 47BC (Poz-57349). Tasanteella on ollut ihmisen toimintaa pronssikaudelta lähtien aina keskiajalle, joten myöhempi toiminta on voinut nuorentaa ajoitusta esimerkiksi juuripaloissa syntyneen hiilimaan sekoittuessa toisiinsa eri aikakausina. Jostain syystä esihistoriallisella ajalla toimineet sepät pääsääntöisesti hajoittivat raudanvalmistusuunit ja ahjot prosessin jälkeen.

    Viirankosken vyökoukku on toisin sanoen yksi vanhimmista, ellei peräti vanhin Suomesta löytynyt rauta-esine, jonka spiraalikoristelu muistuttaa tähän asti vanhimpina rautaesineinä pidettyjen Savukosken tikarien (400–300 eaa.) kahvojen päiden spiraalikoristelua. Vyökoukku oli epäilemättä raudastakin taottuna arvokas aikansa statusesine ja saattoi periytyä sukupolvelta toiselle sukupolvien ajan, kuten antiikki-esineet yhä periytyvät, joten ajoitukset ovat tässäkin suhteessa suuntaa antavia (vrt. Kuusela 2014). Sepät käyttivät saman tyyppisiä spiraalikoristeita myös merovinki- ja viikinkiajalla, kuten esimerkiksi Globben viikinkiaikaisen rautapannun varren kiinnitys osoittaa (Arge 2000).

    Viirankosken vyökoukku on tiettävästi ainoa laatuaan maassamme ja samalla yksi tärkeimmistä esineistä arvioitaessa Viirankosken asuinpaikan ajoitusta. Museovirasto palautti esineen takaisin, minkä jälkeen Rautakymi- työryhmä lähetti kokoelmayksikölle omat tutkimustietonsa. Pian vyökoukku pyydettiin takaisin ja liitettiin Kansallismuseon kokoelmiin numerolla KM 39609:30. Solki ehti kuitenkin tuhoutua jokseenkin täydellisesti. Joulukuussa 2016 Strömforsin ruukissa työskentelevä seppä Tiia-Riitta Lahti aloitti vyökoukun kokeellisen ennallistamisen, jolloin tutkittiin alkuperäisen Bornholmin soljen mahdollisia valmistusmenetelmiä. Samaan aikaan vyökoukkua tutkittiin myös tieteellisesti ja tulokset julkaistiin Joulukuussa 2017 Muinaistutkija lehdessä (Jäppinen, Jouni & Immonen, Visa. Viirankosken vyökoukku ja sen ennallistus. Suomen Arkeologinen Seura. Muinaistutkija 4/2017).  Lehti on tilattavissa osoitteesta: [email protected] Irtonumeroita voi ostaa ja tilata myös Tiedekirjasta.

Rautakautinen jäähokki, eli hevosen jääkenkä; viskari – rautaa. Vastaava esine (KM 284: 1–1) on löytynyt Saltvikista Ahvenanmaalta ja se on ajoitettu viikinkiajalle 800–1050 jaa. (URL: http://suomenmuseotonline.fi/fi/kohde/Arkeologian+osasto/KM284%3A1b?pathId=1.184.183.6302.&itemIndex=352. [Haettu 3.12.2011]. Yläkuvissa kairankärki, kaksi Thorin vasaraa muistuttavaa hevosenkenkänaulaa sekä ketjulenkki, jossa päätehaka/lukko, mahdollisesti haahlasta. Kyse voi olla myös esim. karjan laidunkettingistä.

Yläkuvan pronssinen vyön tai suitsen hela löytyi kevään 2012 lopputarkistuksissa läntiseltä ylätasanteelta (s. 25cm). Tasanteella on 30–40 cm syvyyteen ulottuva  likainen hiekkakerros ja muutama mahdollinen asuinpainanne, rautaesineiden fragmentteja, iskoksia, sekä pronssi- ja rautakautista keramiikkaa. Esineen ‘taulu’ on ilmeisesti pintakäsitelty amalgaamihopealla? Vastaavia heloja on löydetty mm. Laviasta ja Skotlannista ja ne on ajoitettu roomalaiselle rautakaudelle ja/tai merovingiajalle. Museovirasto palautti tämänkin esineen työryhmälle. Alempana 188 mm pituinen rautainen nuolenkärki (KM39609:11) sekä pienempi nuolenkärki, jota ei kyetty tarkemmin määrittämään.


Ylätasanteelta löytyi metallinilmaisimella yläkuvan kaarevateräinen ja lyhytruotoinen rautakautinen viikate (KM39609:14), jollaisia on tavattu sekä Itä-Virosta hautalöytöinä että Skandinaviasta. Heinäntekoon käytetty työväline ajoittunee todennäköisesti viikinkiajalle. Alapuolella pienikokoisen lampaankellon kieli, joka erään asiantuntijan arvion mukaan olisi kuitenkin avain? Viikate ja sirpinkatkelma osoittavat Viirankoskella harjoitetun viljelyä ja karjanhoitoa rautakaudella. Mahdolliset tulevaisuudessa tehtävät arkeologiset kaivaustutkimukset ja siitepölyanalyysit vahvistaisivat käsityksen. Alakuvassa suorakaiteen muotoinen (7 x 28 x 77 mm) tulirauta (KM39609:18), nokivärjätty ja pisteviivakoristeltu saviastianpala ohuesta astiasta ehkä merovingiajalta? Oikeanpuoleisessa kuvassa tasanteen itäisimmän raudansulatusklusterin ympäriltä kerättyä rautakautista yleiskeramiikkaa ja yksi iskos (12–13 m mpy). Alempana palanut liuskekiven kappale todennäköisesti raudanvalmistusuunin sivukivestä. Oikealla mahdollisesti puhallussuuttimen fragmentti.



Luukonsaaren ja Morbyn keramiikan ohella mielenkiintoisimpiin löytöihin on luettava samalta tasanteelta löytyneet tekstiilipainanteisen saviastian palaset. Sekoitteena on savea, maasälpärouhetta, kvartsin murusia ja nokista orgaanista kuitua. Tekstiilikeramiikkaa on maamme rannikon asuinpaikolta löytynyt harvinaisena. Uusimpien tutkimusten mukaan tekstiilikeramiikan valmistusta on jatkettu myös pronssikauden jälkeen aina ajanlaskun alkuun asti ja mahdollisesti tästäkin eteenpäin. Lavento on määritellyt tekstiilikeraamiset alueet neljään alaryhmään, joista Viirankoski osuu ehkä Räisälän keramiikan alueelle (Lavento 2001)? Myös Virossa on löydetty nuoremmalle rautakaudelle ajoitettua tekstiilikeramiikkaa.

    Osa Viirankosken keramiikkalöydöistä poimittiin sateen jälkeen ja osa löytyi seulottaessa maansiirtokoneen avaaman kaivannon reunalta aivan pohjoisen meluvallin reunasta. Samassa kontekstissa esiintyy myös rautakautista yleiskeramiikkaa, kvartsi-iskoksia, rautakaudelle ajoittuvia artefakteja,  sekä raudanvalmistuskuonaa että primääristä ja sekundääristä pajakuonaa uuninrauniosta, jonka pohjalta otettu hiilinäyte osoittaa esiroomalaista rautakautta 204–47 eaa.



Viirankosken länsiosien lounaaseen aukeavalta niemekkeeltä, aivan moottoritien pohjoisen ajoradan reunasta tiealueelta löytyi kesällä 2012 kaksi raudanvalmistuksessa syntynyttä painavaa kuonakakkua (eng. bloom), jotka ovat pyöreästä pohjasta päätellen sulaneet kuoppa-uunissa tai pyöreäpohjaisessa torniuunissa. Kuonan wüstiittipitoisuus on mikroskooppitarkastelun perusteella poikkeuksellisen korkea ja viittaa epäonnistuneeseen raudansulatukseen (Jäppinen & Nygård 2012). Kuona on voimakkaasti magneettista. Mahdollista on myös liuskekivestä ladottu kuoppapohjainen nk. laatikkouuni ilman pohjakiveä sillä noin 100 m päästä saman tasanteen itäosien etelä reunalta k. 12,5m löytyi kovassa kuumuudessa sintraantuneita liuskekiven palasia? Sekin on varsin mahdollista, että uunityyppien ja eri korkeuksilla olevien kontekstien välillä on satoja vuosia? Kakkujen pohjaan on sulanut wüstiittipisaroita, joka on prosessille ominaista silloin, kun lämpötila ei nouse tarpeeksi ja/tai uuniin syötetty ilmamäärä jää liian pieneksi. Malmin pelkistyessä metalliseen muotoon, se sulaa lopulta pisaroiksi puhallussuuttimen edessä, jossa lämpötila voi nousta yli 1400C°.

Vaikuttaa siltä, että etsiessään metallista rautaa seppä pyrki lohkomaan keltaisena hehkuvasta kuonakakusta putkikirveellä/taltalla pienemmän kuusikulmaisen palan (ks. yläkuvan kakku 703,4 g), kunnes kuonan jäähdyttyä totesi sulatuksen epäonnistuneen. Raudan sijaan puhalluksessa oli syntynyt wüstiittiä. Syitä epäonnistuneeseen sulatukseen voi olla useita. Työryhmän omissa raudanvalmistuskokeissa Pyhtään Strukalla (2004–2005) havaittiin, että syitä voivat olla mm. malmin matala rautapitoisuus, puhallusuunin liian lyhyt esilämmitysaika, kuumapisteen liian alhainen lämpötila, liian vähäinen primäärisen puhallusilman määrä l/min, esilämmittämättömän ja syksyisen kylmän puhallusilman jäähdytysvaikutus, palkeiden räjähtäminen (yksisuuntainen palje voi imaista häkäkaasua ja räjähtää kipinästä) jne.

    Arkeologien mukaan sulatuksen epäonnistunimen voi merkitä toiminnan tapahtuneen keväällä kylmällä ilmalla ennen heinänkasvua, tai syksyllä heinän ollessa jo laossa? Ajatus voi pitää paikkansa sillä mikään ei suoranaisesti viittaa siihen, että roomalaisajan kuoppa- ja laatikkouuneissa olisi esimerkiksi puhallusilmaa esilämmitetty. Toisaalta kokein on osoitettu, että sulatus voi epäonnistua lukuisista muista syistä. Todennäköisimpänä fysikaalisena syynä epäonnistumiseen voi kuitenkin esittää uunin liian matalaksi jäänyttä lämpötilaa puhallusfokuksessa, jonka seurauksena puuhillen palaessaan tuottama hiilimonoksidipitoisuus jäi sen verran matalaksi (vrt. Boudoarin tasapainopiirros), ettei metallista rautaa voinut muodostua (Jäppinen 2014). Yläkuvassa näkyvät punaisella viivalla rajatut symmetriset iskentälinjat. Kuona lohkottiin ilmeisesti putkikirveellä, tai tappikirveen tapaisella taltalla, sillä kaksi katkelmaa löydettiin kuonan seasta. Rautakuonan lisäksi kohteesta löytyi myös kvartsi-iskoksia ja monenlaista rautakautista keramiikkaa, sekä kuvissa olevia rautakaudelle ajoitettavia esineitä. Yläkuvan kuonakakusta irroitettu näyte sisältää vähän fajaliitin lasimaista matriisia, mutta poikkeuksellisen runsaasti wüstiittiä (ks. mikroskooppikuva alla). Mangaanin pitoisuus on 1,2% painoprosenttia (ks. taulukko alla), joka viittaa kuonan syntyneen raudanvalmistusprosessissa (Blakelock_2014):

Kuonan koholla olevien Mn pitoisuuksien perusteella voidaan esittää, että Ahvenkoskella, Koirankalliolla, Koskenkylässä, Myllykylässä ja Viirankoskella esiintyy raudanvalmistuskuonaa. Todennäköisesti Koskenkylän kuona on peräisin Forsbyn rautaruukista ja ehkä levitetty pelloille? Klåsaröstä analysoitiin vain yksi näyte, jonka tulkinta jäi epäselväksi. Sensijaan Koirankallion, Myllykylän ja Viirankosken kuona viittaa varhaisen rautakauden raudanvalmistukseen, jota ajatusta tukee myös kontekstien samankaltaisuus ja korkeusasema sekä tehdyt alkuainetutkimukset ja klusterianalyysi (Oinonen 2012–2013).

Keväällä 2013 tehdyissä jälkitarkistuksisa löytyi moottoritien reunasta lisää rautaesineitä, työkaluja ja salpoja, jotka mahdollisesti liittyvät tasanteelle hajonneeseen Mastermyr- tyyppiseen työkalulaatikkoon, sillä samalta alueelta löytyi pakkiin sopivia saranamekanismeja. Yläkuvan saha kuului ehkä työkalulaatikon kokoelmaan. Terä on aikoinaan katkennut ruodon juuresta ja seppä on liittänyt palat yhteen kahdella niitillä. Vastaavia sahoja on tavattu mm. Novgorodista, Gotlannista ja Birkasta ja ne on ajoitettu n. 1000–1200-luvuille. Ruotokahvaista sahaa on ilman tarkempia arkeologisia tutkimuksia hankalaa ajoittaa sillä malli on voinut olla käytössä vielä keskiajalla ja uudella ajalla. Myöhemmin löydettiin lisää kuonakeskittymiä tasanteen eteläreunalta moottoritiealueelta sekä tasanteen pohjoisosista. Noin 1–5 m etäisyydellä meluvallin reunasta (10–12 m mpy) löytyi kevään tarkistuksissa hajonneen raudansulatusuunin ja palaneen saven kappaleita. Sitä mukaa, kun maansiirtokoneet ehtivät maata siirtämään, paljastui näkyviin uutta materiaalia. Tiheyden perusteella voi arvioida, että materiaalia katosi varmuudella maamassojen alle. Kuten tasanteen muissakin kuonaklustereissa, myös tässä kuona vaikutti  rikotun systemaattisesti pieniksi palasiksi. Maaperä on hienoa ruskeaksi värjäytynyttä hiekkaa, jossa kuonaa esiintyi noin 30-40 cm syvyyteen asti. Kuonan seassa esiintyi myös kvartsi-iskoksia ja usean tyyppistä keramiikkaa useista eri astioista ja todennäköisesti myös eri konteksteista alkaen pronssikaudelta (KM39609:22–29). Joukossa oli myös yksi pala asbestiseosteista nk. Luukonsaaren keramiikkaa (keskimmäinen kuva yllä), joka tukee aikaisempia ajoitusarvioita ja jota näyttäisi esiintyvän eri puolilla Viirankosken hiekkamäkeä. Luukonsaaren keramiikka on yhdistetty eteläisen rannikon raudanvalmistuspaikkojen yhteyteen (Pesonen 2014; Lavento 2013). Tämän klusterin yhden kuoppa-uunin hiilinäytteestä saatiin aiemmin mainittu AMS ajoitustulos: 204–47eaa. (Poz-57349). Mielenkiintoinen on myös kovassa kuumuudessa rapautunut liuskekiven kappale, joka on ilmeisesti lohjennut raudanvalmistusuunin tai ahjon seinämästä (vrt. Lavento 1999). Liuskekiveä ei esiinny Loviisan seudulla, joten onko kivi tuotu muualta? Liuskekiven palasia esiintyy rautakuonan seassa myös Pyhtään Kärsäharjulla (vrt. Pesonen 2008). Osa sulaneesta wüstiittikuonasta on jäähtynyt sileää kivipintaa vasten (yläkuva).

Vasemmala kuva Holmgårdin perinnemaisemasta ennen tiehankkeen alkamista. Keskellä maansiirtokoneen tasoittamaa raudanvalmistus- ja/tai asuinpaikkaa, joka sijaitsi meluvallin ja pohjoisen ajoradan kohdalla, loivasti kaakkoon laskevalla tasanteella, suurten siirtolohkareiden välissä. Näkyvillä on tummia hiilimaaläiskiä ja tummaksi värjäytynyttä kulttuurikerrosta, josta työryhmä ehti poimimaan mm. ahjokuonaa, kolme pienikokoisen puukon kärkikatkelmaa, rautaisen kuolaimen tms. lenkin, yksinaulaisen viskarin sekä muutaman palan rautakautista keramiikkaa. Hiililäiskät vaikuttivat kuoppa-ahjon jäänteiltä. Toinen mahdollisuus olisi palaneen rakennuksen paalusijat? Ylimmässä kuvassa samalta tasanteelta Holmgårdin kartanon suuntaan aukeava maisema juuri ennen tietöiden alkua syyskuun alussa 2011, puiden takana sinertää Tesjoki, joka oli roomalaisella rautakaudella merenlahti. Työryhmän tekemien valomikroskooppitutkimusten, Ajoituslaboratorion tekemien alkuainetutkimusten sekä Englannissa tehtyjen arkeometallurgisten tutkimusten mukaan (SEM/EDS) Viirankosken wüstiittikuona on raudanvalmistuskuonaa (Blakelock 2013–2014; Oinonen 2013; Jäppinen & Nygård 2013–2014). Ajoitustutkimusten mukaan voi alustavasti esittää raudanvalmistuksen ajoittuneen esiroomalaiselle rautakaudelle (Goslar 2013).

Tasanteen eteläpuolelta nykyisen meluvallin alta löytynyt rautainen soljen neula sekä kiilamainen rautaesine, jota on voitu käyttää puunkaato- tai halkaisukiilana? Kiila on kuitenkin ahjohitsattu lukuisista kerroksista ja se voi olla myös varrellisen katkaisutaltan katkelma, jonka avulla pilkottiin kuonaa (vrt. Forenius & Grandin 2005). Esine löytyi noin 5 m päästä lähimmästä kuonakeskittymästä. Kuvassa näkyy kirkkaana metallista vähähiilistä rautaa, harmaata wüstiittiä ja magnetiittia sekä paksu ruostekerros. Rakokorroosio on edennyt hitsaussaumoja pitkin, joihin on jäänyt runsaasti kuonasulkeumia. Kyseessä voi olla balttilaistyyppisen tappikikirveen varresta katkennut terä, jollaisia on tavattu eri puolilta rannikkoa aina Karjalaa myöten (Uino 1996; Pernajan Malmsbyn kätkö).

Palkeiden suutin – rautaa?  Suuttimeen on taottu lisäholkki palamisen estämiseksi? Sisäosa on kartiomainen ja suuttimen halkaisija on noin 8–10 mm. Noin viiden metrin päästä uunista löytyi aikaisemmin puolivalmis pienikokoisen alasimen kärjessä taivutettu kartio, josta seppä mahdollisesti kaavaili uutta puhallussuutinta. Esine ehkä irtosi pihdeistä taottaessa. Yläpuolella pelkistyneestä raudasta puhdistustaonnan yhteydessä ahjohitsattu aihio, joka ehkä sekin irtosi sepän pihdeistä ja hävisi kesken työn?


Vuoden 2013 kuluessa tehdyissä jälkitarkistuksissa työryhmä löysi kaksi uutta kuona-esiintymää ylempää rinteestä, noin 17 m mpy korkeudelta. Nämä kohteet voivat kuulua korkeusasemansa puolesta Viirankosken vanhimpiin ja ajoittua esiroomalaisen rautakauden alkuun, mahdollisesti jopa 700–500 eaa? Metallinilmaisimella tehdyn kartoituksen jälkeen itäiselle kuona-alueelle tehtiin kesäkuussa yksi 1x1 m laajuinen ja 25 cm syvyinen koekuoppa, josta löytyi yläkuvan 80 mm pituinen nuolenkärki (viikinkiaika?) (KM 40018:1), veitsi, sekä runsaasti rikottua rautakuonaa, joista yksi ahjon pohjakakku koottiin liimamalla (ks. yläkuva 1:1).

    Liimattu pohjakakku on symmetrisessä kuoppa-ahjossa syntynyttä sekundaarista wüstiittikuonaa (KM 40563:1), jonka yläosassa näkyy kuumennetun rauta-aihion painauma ja kakun rikkoneen lattaraudan iskujälki. Ahjo sijaitsi todennäköisesti sulatusuunin vieressä ja voi olettaa, että yläkuvan rauta-aihio (10 x 40 x 45mm, 86g), joka löytyi 2m päästä ahjosta, syntyi paikan päällä sepän hitsatessa sulatusuunista keräämiään raudanpalasia yhteen ja takosessaan aihiota puhtaaksi kuonasulkeumista, tai jatkaessaan puhdistetun kappaleen muotoilemista varsinaiseksi aihioksi (KM 40563:2).

    Mikroskooppitarkastelun perusteella kuonakakku halkaistiin ennen kuonan jäähtymistä noin 800C°, tai hiukan korkeammassa lämpötilassa. Kuonakakun rikkoi todennäköisesti seppä, saatuaan työnsä valmiiksi (mm. Pleiner 2006). Kuonaan jääneestä iskujäljestä päätellen iskuun käytettiin poikkileikkaukseltaan 8x16 mm kokoista rautatankoa. Kuuluiko raudanvalmistus ehkä hautajaisseremoniaan, jossa vainaja saatettiin tuonpuoleiseen ja tuonpuoleinen luovutti vastineeksi rautaa yhteisön (sepän) käyttöön? Olisiko sellainen sepän näkökulmasta järkevää toimintaa? Toisaalta kyläseppien tiedetään ritualisoineen joitain toimiaan vielä 1900-luvun alussa (Jäppinen 2014; Selirand 1989). Vert. myös Rantanen 2012: Tuhat vuotta sitten eläneiden seppien aivoituksia ei voi valitettavasti täydellisesti rekonstruoida.

    Toisen, noin 50m kaakkoon sijaitsevan raudansulatusklusterin/ahjon vierestä löytyi rautainen palkeensuutin (KM 40018:2). Suuttimen halkaisija sopii sekä ahjon että raudansulatusuunin puhallukseen (Hjärthner-Holdar 1993; Pleiner 2006). Miksi suutin oli jäänyt uunin viereen? Mahdollisesti tulta lietsonut seppä imaisi nahkapalkeen sisään häkää (CO), joka sitten kipinän saatuaan räjähti riekaleiksi? Tämän tyyppisiä onnettomuuksia tapahtui silloin tällöin kyläpajoissa vielä sata vuotta sitten. Suuttimen toinen pää aukeaa ikään kuin halkaistuksi kartioksi, johon jatkos tai nahka oli kätevää tiivistää ja sitoa. Palaneen saven perusteella uunissa käytettiin erillistä savesta valmistettua suutinta (tuyure). Oikealla oleva kartiomainen esine on ehkä puolivalmiiksi jäänyt suutin, joka on taottu pienikokoisen alasimen sarvessa. Esine löytyi noin 7 m edellä mainitusta sulatusalueesta etelään, nykyisen meluvallin kohdalta.

   Ylempänä rinteessä (17 m mpy), läntiseen kuonaklusteriin tehdystä koekuopasta löytyi wüstiittikuonan lisäksi myös yläkuvassa näkyvä putkikirveen katkelma, jonka kärki on taipunut osuessaan kiveen tai jäähtyneeseen kuonaan (KM 40018:3). Kärjen repeämä sai ehkä alkunsa huonosti hitsautuneesta saumasta. Myös Pyhtään Myllykylässä raudanvalmistuskuonan seasta löytyi pilkkomiseen käytetty keskeltä katkennut putkikirves ja molemmilla kirveillä lienee ajoittavaa merkitystä. Myös ylemmän kuvasarjan ylimmässsä kuvassa näkyvä tappivartista kirvestä lienee käyttety samaan tarkoitukseen, josta syystä varsi lopulta katkesi? Tähänkin lienee syynä ahjohitsauksessa saumaan jäänyt kuonasulkeuma, joka esti rautalamellien hitsautumisen toisiinsa. 

Museovirasto ryhtyi luetteloimaan Viirankosken ja Ahvenkosken moottoritielinjalta syksystä 2010 lähtien löytynyttä esineistöä syyskuussa 2013 ja laati luetteloinnin yhteydessä Ahvenkoskelle ja Viirankoskelle tehdyn tarkastuskäynnin perusteella raportin (Maaranen 2013). Raportissa nostetetaan esille ongelma ”tiedon luotettavuuteen liittyvistä asioista” ja tästä syystä aiheutuvan ”vaikeuden tulkita Viirankosken ja Ahvenkosken kohteiden luonnetta tarkemmin”. Tällä viitataan harrastajatyöryhmän käyttämiin puuteellisiin dokumentointi- ym. menetelmiin, jonka ongelman tekijät hyvin tiedostivat. Kokonaisarviota tehtäessä tulisi kuitenkin demonisoinnin sijaan huomioida, että työryhmän toiminta perustui molemmissa kohteissa esineiden pelastamiseen rakenteilla olevan moottoritien ja meluvallin alta, useissa tapauksissa kilpaa maansiirtokoneiden kanssa. Metallinilmaisinharrastus sellaisenaan sisältää myös useita ratkaisemattomia ongelmia sillä yhdelläkään ilman arkelogisia tutkimuksia maaperästä kaivetulla esineellä ei ole samanlaista tutkimuksellista arvoa kuin arkeologisten kaivausten yhteydessä löytyneillä ja asianmukaisesti dokumentoiduilla esineillä. Tämä päivänselvä kysymys jakaa sekä arkeologien että ilmaisinharrastajien mielipiteitä (Häkälä & Sorvali 2017; Maaranen 2016, 2017; Nyman 2017). Muinaisjäännöksiin metallinilmaisimien avulla tehdys ryöstökaivaukset ovat yksiselitteisesti rikollista toimintaa (vrt. Knuutinen 2017). Päävastuun Viirankosken kohteen tutkimatta jättämisestä ja mainittujen kahden kohteen (Pyhtään Haasianiemi ja Loviisan Viirankoski) osittaisesta tuhoutumisesta kantaa kuitenkin tässä tapauksessa Museovirasto.

    Raportissa todetaan lisäksi: ”Metallinetsimien käyttöä arkeologisen iventoinnin ja tarkastuksen apukeinona olisi perusteltua harkita osana muuta arkeologisten kenttätöiden kehittämistä”. Ehdotus on perusteltu, sillä ilmaisimia on ollut arkeologien saatavilla yli 40 vuoden ajan ja nk. asioista perillä olevilla tutkijoilla laite onkin kuulunut kenttätyöpakkiin. Nykyiset ilmaisimet toimivat automaattisesti ja erottelevat eri metallit toisistaan eikä laitteen käyttö edellytä minkäänlaisia erityistaitoja. Alakuvassa maansiirtokoneiden kuorimaa tasannetta ja moottoritien pohjoinen meluvalli huhtikuussa 2014. Elokuussa 2014 moottoritien viimeistelyn yhteydessä meluvallin juurelta löytyi mm. kuonaa, rautainen taltta, sekä yksiväkäinen atraimen tai keihään kärki, jollaisia on löydetty mm. viikinkiajan Birkasta (esim. SHM 13973), sekä Öölannista (KLM 6713), joista viimeksi mainittu 35,5 cm pituinen kärki määritetty "susikeihääksi". Väkänen on kuitenkin melko pieni verrattuna esimerkiksi hyljeharpuunan väkäseen. Samantyyppistä rautakärkeä on käytetty myös historiallisella ajalla varrellisessa lyöntiaseessa eli "hukissa" kalojen nostamiseen (Vilkuna 1975). Alakuvassa sateen paljastama pala tassukuvioisella leimasimella koristeltua Morbyn keramiikkaa meluvallin juurelta (KM40018:1–3, KM40194, KM40849, KM 40563:3).

Viirankoskelta löydetty Morbyn ja Luukonsaaren keramiikka, tekstiilipainanteinen keramiikka (Kalmistonmäki?), sekä muutamat työryhmän tunnistama muu aineisto viittaa muiden rannansiirtymäkronologian kera Tesjokilaakson olleen asutun jo pronssikaudelta lähtien ja asutuksen jatkuneen rautakaudelle, mahdollisesti katkeamattomana läpi rautakauden  keskiajalle (KM 41219, KM 40849, KM 40563). Tähän mennessä raudanvalmistuksen on arvioitu alkaneen Suomenlahden pohjoisrannikolla vasta ajanlaskun jälkeisillä vuosisadoilla. Tutkimustulosten myötä kysymystä on tarkasteltava uudesta näkökulmasta, samoin kysymystä miltä suunnalta raudanvalmistustaito seudulle rantautui (Lavento 2015; Raninen & Wessman 2015)? Itä-suomalaiseen varhaiseen raudanvalmistuskulttiiriin liittyneistä laatikkouuneista ei ole löytynyt tähän mennessä todisteita, vaan sulatukset näyttäisi tehdyn pienikokoisiaa pyöreäpohjaisissa hiekkaan painetuissa uuneissa, johon on nostettu kaksi tai kolme pienikokoista litteää kiveä suojaksi sillä kuiluuuneille tyypillistä palanutta saveakaan ei kuonan löytöpaikoilta tavattu.

    Yleisesti ottaen uusimmat arkeologiset tutkimukset ja sekä Uudellamaalla että Kymenlaaksossa tehdyt siitepölytutkimukset tukevat työryhmän käsityksiä, eikä tutkimusten mukaan esiroomalaisaikaa enää pidetä asutuksen taantumavaiheena, eivätkä asuinpaikat olleet rannikollakaan harvinaisia (Haggrén; Lavento; Raninen & Wessman 2015). Uuden aineiston valossa tämä näyttäisi koskevan myös itäisen Uudenmaan ja Kymenlaakson jokilaaksoja. Tesjokivarresta tehtyjen löytöjen valossa kiinnostavaa on myös uudelleen keskusteluun noussut paikannimistö. Tutkijoiden mukaan Tesjoki/Tessjön vokaali on epätavallinen ja viittaa tavanomaisia käsityksiä huomattavasti vanhempaan skandinaaviseen ja germaaniseen asutukseen jokivarressa. Samoin Pyhtää/Pyttis ja Kymi ovat seudulle epätavallisia nimiä ja nekin viittaisivat vanhaan skandinaaviseen asutukseen Kymijokilaaksossa (Schalin 2014; Heikkilä 2014, ks. myös Raninen & Wessman 2015). Myös eräitä jokivarsien arkeofyyttejä, kuten Tesjoen alajuoksulla Kullassa esiintyvää ratamokasveihin kuuluvaa tähkätädykettä (Veronica spicata) pidetään tyypillisenä viikinkiajan ja varhaiskeskiajan tulokaskasvina (Pykälä & Bonn 2000). Alakuvissa keväällä 2015 sateen paljastamaa keramiikkaa ja rautakuonaa meluvallin juurelta, keväällä 2014 meluvallin viimeistelyn yhteydessä tuhoutuneen raudanvalmistusalueen kaakkoisreunasta. Vasemmalla pala kampaleimattua Luukonsaaren asbestikeramiikkaa.

(KM 40563: 1–3).

Toinen läheltä raudanvalmistusuunia löytynyt ahjohitsattu rauta-aihio muistuttaa Norjasta ja Ruotsista löytyneitä fosforipitoisia aihioita (mm. Skåne), joista vanhimmat on ajoitettu välille 800BC – 1BC (Buchwald 2005). Kuvan aihio on voinut syntyä edellä kuvatun kokoisesta "Bloom" rautasienestä. Aihioiden ja löytöaineiston perusteella Viirankosken raudan tuotanto oli pienimuotoista ja raudasta valmistettiin lähinnä pieniä käyttöesineitä, kuten sirppejä ja puukonteriä.

Missä Viirankosken sepän malmilähde sijaitsi? Aikaisemmin tehdyissä kaivaustutkimuksissa mäen laella (22–24 m mpy) todettiin useita kivettyjä liesiä, jotka on ajoitettu kivikautisiksi. Kaivausalueella oli myös voimakkaan punaisia maakerroksia (ks. yläkuvan piirros, © Museovirasto/Sarkamo 1956) ja alueelta löytyi lisäksi asbestikeramiikkaa, jota löytyi myös meluvallin viereiseltä tasanteelta ja jota on tavattu rannikon roomalaisajan raudanvalmistuspaikoilta. Rautakuonaa kaivausryhmä ei ilmeisesti havainnut/tunnistanut. Lieden hiilinäytteestä tehty radiohiilitutkimus (ei kalib.) osoitti kivikautta 3300 eaa., mutta liesialueelta ja tasanteilta löytynyt asbestikeramiikka viittaisi toiminnan jatkuneen myös pronssikaudella. Vai onko tasanteelta tavattu punertava maa jäänne hematiittimalmin käsittelystä, eli malmin rikastamisesta (pasutus) raudanvalmistusta varten, tai kenties jäänne malmin varastoimisesta varhaiselta rautakaudelta (vrt. William, Forenius, Grandin, Andersson 2007; Buschwald 2005; Pleiner 2000)?

    Arkeologit ovat ajatelleet suomalaisessa raudanvalmistuksessa käytetyn eniten järvimalmia, jota rannikon raudanvalmistusta varten olisi haettu pitkien matkojen takaa järvisuomesta. Malmia esiintyy kuitenkin myös rannikon soilla, lähteiden ympärillä, rautapitoisten kallioiden välisiin puroihin saostuneena ja jopa merenpohjaan sellaisissa paikoissa, jonne purkautuu harjuilta makeanveden lähteitä, joiden ympärille malmi saostuu. Tästä näkökulmasta pitkät malminhakumatkat eivät olisi olleet erityisen järkevää toimintaa. Myös itse raudanvalmistukseen, ahjoihin, taontaan ja damaskointiin liittyvät tulkinnat ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta jääneet kotimaisessa arkeolgisessa tutkimuksessa ohuiksi, sillä harvalla tutkijalla on tarkempaa tietoa seppien käyttämistä menetelmistä, puhumattakaan kokemusta sepäntöistä, jonka menetelmistä osa sisältää vaikeasti tavoitettavaa nk. hiljaista tietoa. Museovirasto teki tarkastuskäynnin Viirankoskelle syksyllä 2013, jonka jälkeen alakuvissa näkyvät syyssateiden paljastamat artefaktit kerättiin moottoritien pohjoisen meluvallin juurelta ja eteläisen ajoradan reunaviisteestä, josta pintamaata oli kuorittu kaivinkoneella pois. Myös keväällä 2014 meluvallin juurelta löytyi lisää sateen palastamaa keramiikkaa. Kvartsinuolenkärki lienee pronssikaudelta? Toisaalta kvartsi- ja kivilajiiskoksia esiintyi samassa kerroksessa kuin rauta-esineet ja kuona, joten ehkä nuolenkärkiä retusoitiin ja käytettiin vielä esiroomalaisella rautakaudellakin arkikäytössä? Keramiikkaa löytyi pieneltä alalta useasta astiasta, joista yksi pala näyttää tekstiilipainanteelta? Pitkä rautapiikki vaikuttaa pieneltä metsästykseen tai kalastukseen käytetyn keihään/harppuunan kärjeltä, jonka litistetty ja taivutettu ruoto kiinnitettiin puuvarteen koverrettuun koloon sitomalla. Vai onko esine naskali, järeäkokoinen rengas- tai paksu kuontaloneula? Neljän tasanteelle tehdyn koekuopan perusteella kulttuurikerros ylettyi paikoin 40–50 cm syvyyteen.

    Oikeanpuoleisessa kuvan kolmas katkelma on toinen ylätasanteilta löytynyt pronssiesine, ehkä rannerenkaan tai vyönkoristeen katkelma? Kahden alimmaisen kuvan esineet löytyivät moottoritien eteläisen ajoradan viisteestä noin 150 m itä-kaakkoon juuri ennen Viirankosken siltoja olevan kivisen mäen reunalta (13 m mpy). Pronssirengas lienee kevyt hihnanjakaja, vyön tai puukontupen ripustuslenkki, terä ja rengas olivat vierekkäin kaivinkoneen kauhan kynnen jättämän uran päässä. Rautakauhalla on ehkä lapattu raudanvalmistusuuniin punamultaa ja hiiliä? Kauhan muoto muistuttaa myös yläkuvan kuonakakun profiilia, joten sitä on ehkä käytetty hiililapiona ja ehkä seppä painoi kauhalla ahjokuopat pehmeään hiekkaane?